Vallasta: käännös R. Rossandan kirjasta

ROSSANA ROSSANDA*: LA RAGAZZA DEL SECOLO SCORSO(Viime vuosisadan tyttö)

pp.222-223

Ei niin etteikö naiset pitäisi vallasta, hehän käyttävät sitä siekailematta yksityiselämässään ja toisiaan vastaan. Mutta yksityisyyden ulkopuolella tunnemme houkutusta seurata toisten päättämää tietä, hinnalla millä hyvänsä. Virginia Woolfin tavoin pidämme kiinni oikeudestamme tuntea itsemme ulkopuolisiksi, kestäen seuraukset itkun ja hammastenkiristyksenkin uhalla. Mutta harvoin kyseenalaistamme toisten määräämää suuntaa, koska siten vältämme konflikteja; joka olisikin hyve, ellen epäilisi että on kyse myös vastuunpakoilusta. En usko niinsanottuihin ”naisen kykyihin”- elämän varjelu, kun kyseessä on läheiset; mieltymys yksityiseen näkemykseen; vähäinen kiinnostus järjen tavoitteisiin yhdistettynä käytännölliseen ironiaan, jolla hellyydeksi naamioituna suhtaudumme miestemme osoittamaan suuruuteen. En ole ollenkaan varma että kyseessä on viisaus, pikemminkin perintö siitä kohtelusta jota olemme oppineet sietämään. Feministit ovat moittineet minua tästä. En olisi koskaan luopunut siitä vähästä julkisesta vallasta, mitä minulla on ollut, mutta yksityisen vallan käyttäminen vaikutti minusta alhaiselta.

”Mutta me osaamme vietellä!” hymyili minulle kerran naisarkkitehti, joka oli kyllä pukeutunut tummansiniseen jakkupukuun, mutta käytti kiiltäviä kenkiä, joiden viesti oli selvä. Pitäkööt viettelemisensä, tuon lähiaseen. Minä olin tekemisissä maailman kanssa, olin johtaja. Nuorin Pci:n (Italian kommunistipuolue) miesten joukossa. Eikä maailmassa ole johtajaa, joka tuntee itsensä viattomammaksi kuin kommunisti. Johtaja ilman etuoikeuksia tai rahaa, johtaja, joka käyttää elämänsä oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseen. Kaikenkaikkiaan, omatunto putipuhtaana.

Lisäksi, valta on intohimo ja mahtavin houkutuksista on mahdollisuus saada jotain aikaiseksi. Pelkäänpä että se on sekä porvari- että kommunistijohtajien vallankäytön takana, ei niinkään halu polkea muita- joka ehkä heijastelee meidän alkukantaisia pelkojamme- vaan pikemminkin raamatullinen käärme joka kuiskaa: jos tuolla paikalla olisin minä, pistäisin asiat oikealle tolalle, se olisi kaikkien etu, ties vaikka koko ihmiskunnan. Jumalallista.

Kun vuoden –68 jälkimainingeissa sain kuulla, että muista huolehtimisen takana on alhainen halu sekaantua toisten asioihin, sain sätkyn. Ja toisen sätkyn sain, kun luin feministilehdestä eräistä huomattavista naisista, jotka olivat joskus omistautuneet toisille, mutta kertoivat kuinka he eräänä kauniina päivänä olivat päättäneetkin omistautua vain itselleen, ja kun kyltit oli niinsanotusti poistettu tieltä, liittyivät he toisiin onnellisina. Joku heistä purki vihaansa Simone Weiliä kohtaan: kuka senkin oli käskenyt sekaantua, kuka oli pyytänyt? Ei kukaan.

Kuohuin raivosta. Ja epäilyksestä. Kuka oli kutsunut minut, joka en ollut mikään Simone Weil? Ei kukaan. Kategorinen imperatiivi, joka hehkuu kuin taivaana yllämme? Vastaamalla noin olisin ruoskinut itse itseäni.
Olin hurjistunut, koska siinä mitä ystävättereni ärsyttävästi kutsuivat kaikkivoipaisuus-harhaksi, on totuuden siemen. Aivan kuin sen , että tuntee syyllisyyttä siitä ettei tee tarpeeksi maailman epäoikeudenmukaisuuksien muuttamiseksi ja halun dominoida maailmaa välillä olisi vain pienenpieni marginaali. On totta että tavassani tehdä politiikkaa oli jotain yltiöpäistä, epäonnistumisineenkin. Olen kadehtinut kirjailijoita tai elokuvantekijöitä, jotka jättävät jälkeensä jotain omaa ja loppuunsaatettua; jos se, mitä tavoittelin, olisi toiminut, olisi se kuulunut monille; jos tavoittelemastani ei tullut monien omaisuutta, tarkoitti se sitä ettei se toiminut. Kuten tapahtuikin. Siinä pisteessä ei auta kuin perääntyä- tekemisestä olemiseen, olemisesta kirjoittamiseen. Mitä sitten. Tiedän joka tapauksessa, että toisille ja toisten kanssa tekeminen, jos ei jumalan rakkautta, tuo kuitenkin suurta tyydytystä.

Kun jotkut naiset, vaihtaen kaikkivoipaisuussyytöksistä toiseen ääripäähän, ovat moittineet minua itseni uhraamisesta, olen kysynyt itseltäni mitä sisäisiä aarteita olen haaskannut, mitä olen menettänyt, missä kohtaa en ole rakastanut itseäni. En ole löytänyt juuri mitään. Uhrautunut? Mitä vielä. En ole tuntenut kaipuuta omaan tilaan, kun maailma on ollut minun, ja olen voinut jopa luopua siitä. Harvoin itseään voi toteuttaa sellaisella luonnollisuudella, kuin toisten kanssa-sen täytyy olla sitä pelottavaa äidillisyyttä, luoda olentoja, ravita niitä, opettaa ne kävelemään, vieroittaa vastahakoisesti. Harvoin sitä on vähemmän uhrautuneita kuin yhteisössä jonka on itse valinnut ja jonka uskoo tarpeelliseksi. Ravaat kuin Äiti Teresa, jonka pyhyydestä minulla tosin on epäilykseni, ja kuolet väsymyksestä tyytyväisenä kuin mikä. En kestä niitä jotka jaksavat valittaa tästä kaikesta.

(käännös SP , siis omani)

* Rossana Rossanda, syntynyt 1924, antifasisti, osallistui vastarintaliikkeeseen. Pci(Italian kommunistipuolue):n johtaja, parlamentaristi, erotettu 1969 puolueeseen kohdistuneen kritiikkinsä vuoksi (lähinnä Neuvostoliiton reaalisosialismin vastustajana). ”Il Manifesto” lehden, myöhemmin sanomalehden, perustaja.