Tänä viikonloppuna haluaisin vain olla kotona. En jaksa jutella, kirjoittaa, nähdä ihmisten naamoja, käydä kaupassa. Haluan istua sisällä, kuunnella Paoloa ja tarkistaa välillä, onko sumu jo muuttunut sateeksi. Juuri nyt kestän vain oman sisäpiiriporukkani läsnäoloa, puhelimen pirauskin tuntuu yksityisyyden loukkaukselta. Kirjoja, halajan vain kirjoja!
Tänään kuuntelin haastattelua, jossa maailmankuulun elokuvatuottajan, Dino De Laurentiisin tytär Veronica kertoi dramaattisesta elämästään, tai siis oikeastaan omaelämänkerta-kirjastaan.
Veronican perhe-elämä oli kertoman mukaan kaikkea muuta kuin lämpöistä sisäpiiri-touhua; isä oli poissa, äiti tunnekylmä, ja kun Veronica meni naimisiin, hän luuli manipuloivaa miestään normaaliksi, kunnes 15 vuoden kidutuksen jälkeen päätti erota. Draamaan kuuluu, että vuosi eron jälkeen hän sai selville, että mies oli käyttänyt seksuaalisesti hyväksi heidän kahta tytärtään.
Veronica De Laurentiis kertoi kirjoittaneensa kirjan rohkaistaakseen uhreja ottamaan elämänsä omiin käsiinsä.
Suhtaudun aika skeptisesti julkisuuden henkilöiden dramaattisiin elämänkertoihin terapiatuotteina, mutta jotenkin katseltuani Veronican kasvoja, uskon todella hänen olevan vahva ja rohkea nainen, joka haluaa auttaa ja antaa äänensä naisille, jotka kärsivät hiljaisuudessa. Suurin apu kirjasta kuitenkin luultavasti on itse Veronicalle. Enkä usko, että luen koskaan tuota kirjaa, ellei se sitten hyppää jostain syliin.
Toinen, paljon kiinnostavampi kirja , josta myös tänään (taas)kuulin, on sekin omaelämänkerrallinen.
Michela Murgia on sardinialainen nuori nainen, joka kirjoitti kokemuksistaan pölynimureiden puhelinmyyjänä ensin blogia; firmassa epämoraalisten myyntitekniikkojen luova soveltaminen, työntekijöiden hyväksikäyttö ja suoranainen psykologinen pahoinpitely oli arkipäivää. Blogista työstettiin sittemmin kirja, joka piirtää aika tarkan kuvan prekariaatin elämästä imurikauppiaina. Murgia kertoo mm. siitä kuinka ne, joilta viikkotavoite jäi saavuttamatta, saivat itse keksiä etukäteen moiselle luuserille sopivan rangaistuksen, joka saattoi olla hiusten värjääminen, naurettaviin vaatteisiin pukeutuminen tai edellisiin verrattuna viaton pizzatarjoilun järjestäminen.
Prekariaattimaailmassa on yllin kyllin työvoimaa, helppoa riistaa rahantekofirmoille.
Nyt menen tutumaan pidettyäni tätä ikävää.
Mutta ensin kuuntelen tämän loppuun:
Autumn leaves how fading now,
That smile that i've lost, well i've found somehow,
Because you still live on in my father's eyes,
These autumn leaves, all these autumn leaves, all these autumn leaves are yours tonite.
Paolo Nutini:Autumn, levyltä These Streets (2006)
2 kommenttia:
Ciao Sari!
My name is Alfonso. I was reading this blog: http://www.michelamurgia.com/. She is the author of one book you mentioned in this post.
In her post she says she's curious to understand what you wrote. I live in Helsinki, but I don't speak Finnish... :(
Maybe you would like to translate these sentences for her and for me, I'm very curious :-)
You might want to have a look at my blog: fonso78.blogspot.com
Moi moi,
alfonso
Ecco:
"Un'altro libro, più interessante, di cui ho sentito parlare (ancora) oggi è anche esso autobiografico.
Michela Murgia è una giovane donna sarda, che ha scritto sulle sue esperienze in un call center inizialmente un blog; nella ditta la creativa applicazione di techniche di vendita immorali, sfruttamento e abuso psicologico dei lavoratori sono all'ordine del giorno. Dal blog e stato tratto un libro, che disegna un acuto ritratto della vita di un lavoratore precario nel mondo della vendita di aspirapolveri. Murgia racconta come per esempio quelli che non riuscivano a raggiungere la quota settimanale, avevano la possibilità di inventarsi una 'punizione' . La punizione poteva essere una tintura dei capelli o un po'meno dannoso obbligo di offrire una pizza ai compagni.
Nella vita precaria la forza lavoro abbonda, preda facile per le ditte che fabbricano soldi."
Lähetä kommentti