Äineyksissä*

Kylläpäs on vaikeaa rukata unirytmiä sopivaksi. Minun pitäisi herätä n. varttia vaille 7, jotta ehtisin kunnolla syödä ja ajaa töihin. Olen herännyt joka aamu aivan liian aikaisin (jopa kello 4.30), ja sitten päivällä on iskenyt kaamea väsy. Lopulta torstaina nukahdin jo ennen iltakymmentä, joten melkein oikeassa rytmissä ollaan. Paitsi että ensiviikolla tätä rytmiä tarvitaan vain kolmena päivänä, sitten lasten enkkuleiri muuttuu koulun alkaessa iltapäivään, kunnes loppuu perjantaina. Sitten voin taas siirtyä takaisin iltakukkujaksi.

Tämä viikko on varmistanut myös sen, että 7 tuntia opetusta on LIIKAA yhden päivän työrupeamaksi. Torstaina viimeinen iltatunti oli kaiken lisäksi kieliopille omistettu; minulla ei ole selvää mielikuvaa koko tunnista, mutta kaipa se vanhalla rutiinilla meni. Muistan hämärästi, että yksi oppilaista kysyi jotain joulupukeista tunnin jälkeen ja minä horisin jotain rovaniemeläisesta huvipuistosta.

Tänään sitten haudataan Pavarotti. Ensin ajattelin olla menemättä, en oikein ole massatapahtumien ystävä. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että on velvollisuus mennä, kahdestakin syystä.
Yksi syy on se, että tapahtuma kuitenkin on historiallinen arvokkaine vieraineen ja väenpaljouksineen (laskematta mukaan vainajan suuruutta; jo se tekee tapahtumasta historiallisen, vaikka hautajaiset eivät olisikaan sellainen megatapahtuma, joksi e on muodostumassa). Olisi suorastaan synti kököttää kotona, kun voi helposti osallistua ja sanoa: "minäkin olin siellä". Toinen syy liittyy tähän kaupunkiin. Jos olen olevinaan modenalainen, olisi kummallista olla osallistumatta tapahtumaan, joka on kaupungille ja sen asukkaille näin tärkeä. Modenalaiset todella rakastavat Big Lucianoaan, myös siksi, että Luciano rakasti kaupunkiaan ja teki sitä maailmalla tunnetuksi.

Jos siis näette uutisissa pätkiä hautajaisista, olen minäkin siellä jossain. Luultavimmin toisen meganäytön edessä hikoilemassa-ja nyyhkimässä. Liikutun niin helposti, että varaan jo mukaan pari pakettia nenäliinoja.

* Kummasti silloin, kun on väsyksissä, tulee kaikenlaisia murresanoja mieleen. Luulen sen johtuvan siitä, että ne ovat perimmäisinä, lapsuudessa hankittuina. Siksi ne pulpahtavat esiin, kun aivot väsähtävät. Aivan kuten dementikolle varhaisimmat muistot ovat kirkkaimpia.

1 kommentti:

Rita A kirjoitti...

7 tuntia on liian pitkä opetuspäivä. Samaa mieltä.

Voi, Luciano Pavarotti, mikä suru! Hänen laulunsa jää kaikumaan jälkipolville... Kiitos postauksesta.