Federicon rehelliset huvit

Mantovaa hallitsi1500-luvulla nuori mies nimeltään Federico Gonzaga. Federico kakkoseksikin kutsuttu markiisi (myöhemmin herttua) (kiitos petja korjauksesta) oli tyypillinen renessanssi-ylimys: vanhemmiltaan hän peri rakkauden maalaustaiteeseen, arkkitehtuuriin, sotimiseen ja muuhun sen ajan korkeakulttuuriin. Erityisesti Federico kuitenkin rakasti hevosia ja naisia.

Jotta voisi omistautua kaikille näille rakkauksilleen, päätti hän rakentaa kotikaupunkinsa viereen palatsin, jossa kasvattaa hevosia, järjestää juhlia ja lempiä naisia, toisin sanoen "rehellisiä huvituksia varten". Palatsia rakentamaan hän valtuutti kuuluisan taiteilijan, Raffaellon oppipojan, Giulio Romanon, joka olikin hommaan sopiva mies. Oikeastaan miehen nimi oli kokonaisuudessaan Giulio di Piero Pippi de'Iannuzzi, mutta koska hän sattui olemaan Roomasta kotoisin, sai hän kutsumanimen Romano. Ehkä minäkin vaihtaisin nimeä, jos olisin Julius Pippi (sori vaan kaikki Pippi-nimiset). Mantovassa ei liene yhtään renessanssi-palatsia, johon tämä arkkitehtuurin ja maalaustaiteen nero ei olisi näppejään pistänyt. Töitä hänellä kuulemma oli niin paljon, ettei laskuissa pysynyt; avustajat teki hommat ja hän suunnitteli. Ja juoksi vahtimassa, ettei suurempia erheitä tehty.

Mantova, lombardian murteella Mantua, oli siihen aikaan järvein ja soiden ympäröimä, ja nuolenkantaman päässä oli sopiva saari, Teieto, jonne rakentaa yksityinen huvipuisto; luultavasti saaren nimi viittaa lehmuslehtoon. Palatsia kutsutaankin nykyisen nimellä Palazzo Te, jonka voi sopivasti tajuta väärin ja luulla sen olevan Palazzo Tè, teepalatsi.
Te-palatsi saatiin hyttysistä, työmiesten sairastumisista ja kuumuudesta huolimatta pystyyn ja Giulio Romano pisti parastaan koristaakseen rakennuksen ennennäkemättömän upeaksi ; tämä saattoi olla jo siihen aikaan italialaiselle taiteilijalle vaikeaa, kun joka herran kaupunki oli pullollaan kaiken maailman michelangeloita. Jokainen sali sai kuitenkin oman teemansa ja herra taiteilija teki luonnollisessa koossa olevia luonnoksia avustajilleen, jotta seinät saataisiin nopeasti täyteen värikkäitä ja sensuaaleja freskoja sekä katot vilisemään jos jonkinlaista elävää.

Erityisesti Romanon ponnistukset pääsevät oikeuksiinsa jättiläisten huoneeksi ristityssä huoneessa, jonka seinillä kerrotaan (yllätys yllätys) jättiläisten edesottamuksista- huoneen oikeat mittasuhteet häipyvät täysin ja kattokin katoaa olympuksen jumalien taivaisiin. Nykyisin huoneessa kiinnittää huomiota myös seiniin raapustetut nimet; jostain 1600-luvulta asti palatsiin tunkeutuneet vandaalit ovat raapustaneet nimikirjaimiaan seiniin. Hyi entisaikojen huonoja tapoja.

Hevossalia ikkunan takaa(kuvattu ennenkuin museotyöntekijä ryntäsi varjelemaan kuvauskieltoa)
Kattopaneelissa muuten näkyy yksi Federicon Impresa, Olympusvuori.

Antiikin myytit ovatkin läsnä vahvasti palatsin kuvastossa, kuten myös Federicon omat mieltymykset. Yksi huone on omistettu hevosille. Salin neljä hevosta tunnetaan nimeltä, ja luonnollista kokoa olevien, realististen kuvien perusteella ihan kelpo hevosia ne varmasti olivatkin. Erään toisen salin seinillä ja katossa on värikkäänä sarjakuvana Psykhen ja Eroksen tarina. Federicolla taisi olla amoröösi seikkailu jonkun neitokaisen kanssa, jonka äiti ei oikein sallinut liittoa; ehkä syynä saattoi olla se että kyseinen Boschetta (pusikko) niminen neito oli jo naimisissa jonkun kanssa. Auringon ja kuun, tai vaikkapa Gonzaga-perheen symbolilinnun kotkan lisäksi riitti oma huone myös Federicon henkilökohtaisille motoille. Siihen aikaan ei tunnettu tatuointeja, mutta ylhäisillä oli kuitenkin tapana keräillä symbolisia kuvia muistuttamaan joko tärkeistä tapahtumista tai ihmisistä tahikka vaan arvokkaista ajatuksista. Siis kun ei tatskaa saanut, pistettiin seinään maalaus.

Näitä kuvasymboleja kutsuttiin nimellä Impresa. Ne siis poikkesivat varsinaisista vaakunoista, koska Impresoja saattoi olla useita ja ne olivat henkilökohtaisia, vaikka niitä vanhemmilta perittiinkin. Tai vaikkapa voitetuilta vihollisilta. Kuten sanottu, Federicollakin oli näitä kuvasymboleja useampia, mutta erityisesti häneen yhdistetään lisko, jonka mottona on
"Quod huic deest, me torquet." Tämä olisi suomennettuna jotain sellaista kuin " minua kiusaa se, mikä häntä ei haittaa". Jotta tämä motto tulisi selväksi, pitää ajatella, minkälaiseksi sen ajan ihmiset mielsivät liskon: lisko ei vähästä hätkähdä, sitä ei kuumat ja kylmät mihinkään hetkauta. Tämä käsitys on tietysti ihan metsässä; vaihtolämpöisenä liskot kun nimenomaan ovat täysin ulkolämpötilan armoilla. Mutta kaipa "vaihtoläpöinen" ei kuulunut renessanssi-ihmisen käsitteistöön. (biologiaa ei silloin opetettu peruskoulussa)


Siis lisko symbolisoi tunnekylmyyttä, josta Federico puolestaan ei moton mukaan tiennyt mitään. Tunteet ne siis vasta kiusasivatkin, lempi roihusi niin jotta piti palatsiinkin rakentaa ihan sitä varten "salainen puutarha", pieni sivurakennus, jonne houkutella mielitietty yksityisiin kemuihin. Salaisessa puutarhassa Federico sitten esitteli simpukolla, helmiäisellä, värikkäillä kivillä ja lasinpalasilla koristeltua luolaksi naamioitua huonetta, jossa vesi suihkusi sopivana taustamusiikkina.

Ja kun lempimiseen ja juhlintaan väsyi, voi lähteä ratsastamaan tai vaikka kalastaa pari karppia palatsin kala-altaasta; harmi että Federico eli vaan nelikymppiseksi.
Vaan lystimpää sillä taisi joka tapauksessa olla kuin monella muulla niihin aikoihin. Eipä olisi arvannut Federico, että muutama sata vuotta etiäpäin kaikki huvitus onkin palatsin ulkopuolella: sisällä hiipivät hartaina taideturistit seiniä ja kattoja pällistelemässä ja karpit aukovat äänettöminä altaassa suitaan. Ulkopuolella sen sijaan pelataan krikettiä, ajetaan puistossa pyörillä, pelataan kuulaa ja ihan vieressä stadionilla kokoonnutaan väkijoukoin jalkapallon potkijoita katsomaan. Sellaista se on, historia.