The Convention

Herään ja nousen, mutta en tiedä paljonko kello on. Katson herätyskelloa, enkä saa siitä selvää. Katson kelloradiota miehen puolella ja se näyttää vilkkuvia nollia. Aukaisen tietokoneen ja sen kello on sekaisin...paniikissa yritän etsiä jotain muuta kelloa, koska minun olisi ehdittävä kuuden junaan, ja on siksi aika tärkeää tietää, paljonko kello oikein on.

Sitten herään oikeasti ja kello on 03:08. Parin tunnin päästä herätyskello soi, nukun siihen saakka levottomasti. Nousen kellon piipatukseen heti, käyn nopeasti pesulla, laitan mikrossa kaurapuuroa, puen ja syön puuron väkisin. Ajan aseman lähelle, etsin maksuttoman parkkipaikan ja kävelen asemalle.

Juna on lähes tyhjä, se on tullut Bolognasta. Kaivan junalipun esiin, jotta voin rauhassa torkkua konduktöörin tulosta riippumatta. Olen marssinut junan alkupäähän, jotta pääsisin nopeasti uinumaan ja jotta Milanossa olisin lähempänä uloskäyntiä. Lippuni tarkastetaankin onneksi melkein heti junan lähdettyä. Laitan kuulokkeet korvilleni, blues soljuttaa kevyeen uneen. Kuulen unen läpi ihmisten lisääntyvän vaunussa, joku suihkuttaa jotain tuoksuvaa, ehkä deodoranttia, sen tuoksu herättää minut hetkeksi, mutta vasta Milanon porteilla havahdun.

Milano on sumuinen, heräävä. Kävelen ripeästi varttitunnin ja se herättää mukavasti. En edes kaipaa aamiaista, puuro alkaa tehdä tehtävänsä. Hotelli on tyypillinen keskitason melkein luksushotelli, aula on matala, hämärä ja kokolattiamattomaisen hiljainen. Opasteita seuraten löydän rekisteröitymispöydät, englantilaisaksenttinen nainen ei ymmärrä sukunimeäni ja tavaan sen. Saan muovikassillisen kyniä, muistiinpanotarvikkeita ja esitteitä. Kysyn missä ovat ne workshopit, joihin olen ilmoittautunut, ja unohdan tiedon heti sen saatuani. Päätän etsiä paikat sitten kun niiden aika tulee. Käyn vessassa ja pesen käteni tulikuumalla vedellä. Siinäpä ensimmäinen smalltalk-aihe toisen osallistujan kanssa. Mutta en jaksa tehdä ystävyyttä sen enempää, marssin kokoushuoneeseen yksin.

Kokoushuoneessa powerpointin ensimmäinen otsake toivottaa tervetulleeksi. Kauniilla brittienglannilla esitetään kiinnostavia tutkimustuloksia motivoinnista ja opin sana washback. Se tarkoittaa testien vaikutusta opettamiseen ja oppimiseen. Tunnen itseni vähän pöhköksi, kun en ollut termiä ennen kuullut, mutta enpä ole kyllä kovin testiorientoitunut koskaan ollutkaan.

Paussin alkaessa minulla on kaamea nälkä. Karkaan ulos, huomaan kadun toisella puolella baarin ja nappaan siellä cappuccion ja ällömakean hunajasarven. Kiinalainen barista piirtää cappuccinon pinnalle kauniin viuhkan. Kuuntelen toisella korvalla muita baariin parveilevia osallistujia, mutta en jaksa edelleenkään tutustua kehenkään, vaan haluan raitista ilmaa. Soitan kotiin, että olen päässyt lakosta huolimatta perille. Vaikka kai se oli jo ilmeistä.

Workshop. Teemme ryhmissä kaikkemme, että Cathy-nimisellä ohjaajalla olisi vaikeuksia pysyä aikataulussa. Laita ryhmä opettajia keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta, ei siitä loppua tule. Varsinkin, kun tässä vaiheessä pitää jo vähän tutustua toisiin. Hauskaa ja kiinnostavaa, tarkoituksena on löytää motivointitaktiikkoja ja niitähän löytyy. Ihan kouluttajienkin puolesta saamme käytännön ideoita, mikä ei ole koskaan pahitteeksi.

Nyt kun kuulun jo jonkinlaiseen löyhään ryhmään, voin sosiaalisesti mennä lounaalle "porukalla". Pöyristyn kyllä hieman, kun kuulen kommentit kiinalaisbaarista: " kamalaa kahvia, vatsassa vääntää, en ikinä menisi tuohon kiinalaisbaariin uudestaan!". Rykäisen vaivautuneesti, kiinalaisrasismi ei kuulu ominaisuuksiin, joita ihailen ihmisissä. Menen kuitenkin porukan mukana läheiseen ruokabaariin. Ruoka on karmeaa. Pasta löllöä, salaatit nahkeita ja pizzassa on kaksi hiusta. Mutta keskustelu on kiintoisaa vaikka joudun hetkessä epäsuosioon, kun kerron pyydettäessä suomalaisesta koulusta. Olisi pitänyt kai jättää ainakin se osa pois, jossa kerroin opettajakoulutuksesta. Se kai kuulosti epäsuoralta kritiikiltä. Mutta sen ne ansaitsivatkin, senkin rasistit, ajattelen.

Iltapäivän workshop on puheviestintää. Aivan loistavaa, hiki päässä väännämme kaikenlaisia lauluja ja loruja, teemme fyysisiä harjoituksia ja saamme muutenkin pipollisen ideoita toteutettavaksi. Ohjaajakin on loistava, hän kuuluu jonkinlaiseen kansainväliseen teatterihommeliin, joka kouluttaa opettajia mutta myös järjestää esityksiä.

Milano on aurinkoinen, kun kömmin osallistumistodistus kourassa ulos hämärästä hotellinaulasta. Corso Buenos Aires kuhisee, olen suurkaupungissa. Väsyttää, on kuuma takissa jota en viitsi riisua, näen mallitytön sandaaleissa paljain varpain kun itselläni on angorapulloveri. Rautatieasemalla päätän lähteä heti kun se on mahdollista, toivon että lakko ei estä aikeitani. Jonotan lippuautomaatilla. Edessä on muutama ihminen, lippua ostaa mies, joka ilmeisesti tarvitsee useita erilaisia lippuja ja on hieman kömpelö niitä valitessaan. Kärsimättömimmät menevät pois, minä odotan, kunnes mies on saanut lippunsa. Kone ilmoittaa: automaatti suljettu. Mitähän se mies oikein automaatille teki? Menen uudenuutukaiseen lipputoimistoon sisälle, ja siellä onkin automaatit lähes tyhjiä, jokaisella on vain yksi asiakas ja pääsenkin heti automaatille. Juoksen ylös laiturille ja tajuan, että olen ottanut vääränlaisen lipun. Menen takaisin lipputoimistoon, jonotan kiilailevien mummojen seassa ja saan lippuni viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Ehdin siis junaan, jossa ei ole istumapaikkoja jäljellä lakon vuoksi.

Asettaudun ensiluokkaan, vessan viereen. Samassa välikössä kaksi kuusikymppistä rouvaa, jakkupuvuissaan, hillityissä meikeissään ja kilokoruissaan istahtaa elegantisti lattialle lukemaan Wilbur Smithiä. Lasioven takana seuraavan vaunun välikössä kaksi skeittaripoikaa kaivaa läppärin laukustaan. Itse seison aluksi, mutta kyyhötän sitten nurkassa kuulokkeet korvilla ja katselen rouvia ja skeittareita. Joskus joku matkustajista taiteilee käytävän läpi, asemilla meidän kaikkien on noustava seisomaan, muuten kukaan ei mahtuisi ulos.

Pimenee, Modenassa tuulee. Ajan kotiin.