Sairaalamuistiinpanoja

Linnanmäellä oli joskus muinoin laite, jonka nimi muistaakseni oli nukketalo tai jotain vastaavaa. Istuttiin vaunuissa jotka kiersivät eri maita kuvaavien nukkemaisemien läpi ja taustalla soi "matkustan ympäri maailmaa..." . Retkeni sairaalaan toi mieleen tuon laitteen, niin monta eri kansallisuutta ehti huoneessa pyörähtää.
Mutta ehkä on helpompi seurata kronologista järjestystä, onhan minulla tukenani käsin tehnyt muistiinpanoni, joita kirjoittelin huvikseni silloin tällöin pieneen vihreään muistivihkoon.

Tiistai

Illalla töistä palatessa tunnen kipua alavatsassa oikealla. Kotiin päästyäni kipu vain yltyy. Kun Raf tulee kotiin, olen kaksinkerroin ja alan täristä horkassa, kuume nousee. Rafin mielestä saattaisi olla hyvä idea mennä ensiapuun. Odotan että pahin horkka menee ohi, puen jotain epämääräistä päälleni ja kömmin autoon. Kun pääsemme ensiapuun, kipu on hieman hellittänyt ja kuume tasaantunut. Vastaanotossa minulle sanotaan, että kyseessä on luultavimmin vatsaflunssa ja pötköttelen odottamassa lääkäriä. Joskus neljän maissa aamuyöstä lääkäri tulee katsomaan, ottaa veri- ja pissakokeet. Valkosoluarvot ja vatsan arkuuden nähtyään epäilee umpisuolen tulehdusta. Minulle tehdään ultraääni jossa näkyy munanjohtimeen ja vatsaonteloon kerääntynyt mätä. Umpisuolentulehdusta ei kuitenkaan suljeta pois. Minut viedään osastolle ja lätkäistään lääkitystiputukseen. Torkahdan.

Keskiviikko

Yllättäen sairaalaan joutumisessa on se huono puoli, että ei ole mitään tarpeellista mukana, ei edes sopivia vaatteita. Italiassa sairaalahoito on ilmaista, mutta hoitoon ei kuulu vaatetus(paitsi tietysti leikkauspaidat), pyyhkeet, hygieniatarvikkeet yms. Se on siitä mukavaa, että saa pitää omia pyjamiaan. Jos ne on mukana. Raf ei hätäpäissään tietenkään ihan heti muistanut kaikkea tarpeellista, itse olin hieman sekaisin enkä osannut miettiä tarkkaan mitä kaikkea voisin tarvita. Tohvelit ja puhdas pyjama sentään tuli heti.
Kun minulle oltiin tehty uusi ultrraääni ja kirurgi oli painellut mahaani, oltiin edelleen sitä mieltä, että kyseessä oli joko umpisuoli tai sitten salpingiitti. Antibiootteja, kipulääkettä, nestettä eikä mitään suun kautta. Ensimmäinen päivä meni horroksessa. Ainoa havaintoni on se, että huoneessa on joku, joka valittaa. Koko ajan. Ajattelen häntä myötätunnolla. Mietin, miten hyvä sentään on, että omat kipuni on hallinnassa ja nukun koko ajan kaikesta hälinästä riippumatta.

Torstai

Herään uuteen aamuun ihmeellisen pirteänä. Tuntuu hienolta, ettei kipua tunnu muuta kuin ponnistellessa ja kykenen kävelemään aika näpsäkästi. Diagnoosi vahvistetaan salpingiitiksi, mutta mitään ennustetta ei anneta. En tiedä edes joudunko leikkaukseen; antibiootteja ja tarkkailua, se on hoito. Ruoasta voin siis vain haaveilla. Voin sentään juoda jotain.
Alan tutustua huonetovereihini. Kansallisuussaldo on tässä vaiheessa seuraava: puolalainen nuori nainen, joka lähtee samana päivänä pois ja italialainen, valittava nainen sekä vierustoverini, ghanalainen Vanessa. Myötätuntoni valittavaa naista alkaa hieman rapista kun tajuan, että hänen valittamisensa ei suinkaan riipu kipujen kovuudesta vaan mentaliteetista.
Kun hänellä on vieraita tai pappi vierellään, valittamisesta ei ole tietoakaan. Kun sen sijaan aviomies tai poika on paikalla, valittaa voi vaikkapa seuraavista seikoista:
(äänensävy karjalaisen itkijänaisen)
- kaukosäädin on liian kaukana
- kännykkä piipattaa
- poika vastaa puhelimeen naisen ruokaillessa

Keskustelut ovat suunnilleen seuraavia:
- Miksi minä en saa tätä pussia auki...
- Anna minä autan
- Ei! minä teen sen itse
Kuin keskustelisi kaksivuotiaan kanssa, siis.

Välillä, kun hiljaisuus huoneessa jatkuu liian pitkään, nainen alkaa huokailla ja voivottaa, kutsuu hoitajan ja valittaa kipuja. Kun kipuja seuraa mehevä pieru, alkaa naisen vaivaisuus saavuttaa koomisia piirteitä. Ei saisi nauraa toisten vaivoille, mutta kyllä on pitelemistä.
Kunnes selvisi, miksi naisen käytös oli tuollaista. Hän oli saanut tietää, että kohdun kasvain oli pahalaatuinen ja odotti syöpäosastolle siirtoa. Tuon tiedon jälkeen nauratti vähän vähemmän, mutta mietitytti, millaista infernoa naisen elämä tulisi olemaan, kun kemoterapia alkaa. Anoppi kävi leikkauksen ja kemoterapian läpi viisi vuotta sitten ja täytyy sanoa, että vaikka jo arvostinkin hänen tapaansa selvitä kaikesta mustan huumorin avulla, tuon naisen käytös sai minut arvostamaan anoppia vieläkin enemmän. Lääkärikin yritti rohkaista naista sanomalla, että hän kyllä saa kaikki tarvittavat kipulääkkeet, mutta että asenne on tärkeä osa parantumista. Hän toi esille myös sen seikan, että jos heillä ei ole pätevää tietoa naisen tuntemista kivuista, lääkitystä on vaikea säätää. Saarna ei kuitenkaan muuttanut valittajanaisen käytöstä kuin puoleksi tunniksi.

Torstai

Oloni on entistä parempi, ja sairaalarutiiniin alkaa tottua.Tottuu siihen, että heti herättyä on joku pistämässä, ja siihen, että kolme kertaa päivässä pitää heilua putki käsivarressa. Onneksi ei sentään koko ajan.
Vierustoverini Vanessan kanssa juttelemme englanniksi. Minusta tuleekin hänen henkilökohtainen kääntäjänsä kun käy ilmi, että vaikka hän nyökyttelee ymmärtävästi kaikelle mitä hänelle italiaksi sanotaan, useimmiten hän ymmärtää vain noin 10 prosenttia kuulemastaan. Välillä hänen englantinsakin on käsittämätöntä, mutta aurinkoinen ja hassu vierustoveri on kuin taivaanlahja. Vanessaa pelottaa kovasti leikkaukseen joutuminen, mutta hän toteaa ykskantaan: "They take womb away, then no problem". En tiedä miltä ihmiset yleensä näyttävät leikkauksesta tullessaan, mutta Vanessa kaikkine putkineen ja nenäletkuineenkin on niin pirteä, että hoitajatkin toppuuttelivat häntä pysymään edes hetki paikoillaan.

Valittajanainen siirretään, jäämme Vanessan kanssa kahdestaan. Se onkin kivaa, katsomme telkkaria ja kommentoimme uutisia. Vanessa opettaa minulle muovihaarukan monikäyttöisyyttä:varrella voi puhdistaa korviaan ja katkaistuille piikeillä kaivella hampaitaan. Ja nukumme autuaasti koko yön.

Perjantai

Käy selväksi, että joudun jäämään sairaalaan ainakin yli viikonlopun. Mutta parempi olo kuitenkin rohkaisee, elän siinä toivossa että maanantain ultraäänessä tulehduksesta ei ole jälkeäkään ja pääsen kotiin.
Niin sanotut Day hospital-potilaat tuovat vaihtelua. Ensin marokkolainen nainen, joka on aivan hirvittävän puhelias ja utelias. Sitten kurdinainen, joka on kaavinnassa keskenmenon jälkeen. Hän ei ymmärrä, että häntä ei suinkaan jätetä sairaalaan yöksi ja lauma sukulaisia ja tuttavia kansoittaa huoneemme. Juttelen erään tytön kanssa kurdistanista ja muslimi-uskosta. Huoneessa nimittäin käy nunna, joka kysyy haluanko saada ehtoollista sunnuntaina. Vastaan, etten ole katolinen, johon Vanessa iloisena hihkaisee: "minä olen katolinen!". Nunna menee Vanessan luo ja kysyy haluaako hän sitten ehtoollista, johon Vanessa vastaa kieltävästi. Nunna häipyy hieman hämmentyneen oloisena.

Kurdinaisen mies tuo läjän kebabbeja vieraille. Vaihdamme Vanessan kanssa merkitseviä katseita; tuoda nyt ruokaa nestedieetillä olevien silmien eteen! Ja puhua polottavat vielä, vaikka haluaisimme levätä! Mikään ei yhdistä niin kuin yhteinen vihollinen.
Kun kurdinaiselle sitten sanotaan, että hänen lähtöpaperinsa odottavat toimistossa, ja että hän voi pukea (nainen oli asettunut mukavasti vuoteeseen pyjamassaan), oli se koko kurdilaumalle sokki. Pitää sanoa, että jossain on ollut pahemmanlaatuinen informaatiokatkos, jos potilas ei edes tiedä olevansa vain päiväkäynnillä. Kielivaikeudet ei ole hyvä syy.

Uskontoaihe tulee uudestaan esiin, kun Vanessan ystävä tulee paikalle. Ilmeisesti Vanessa kertoo ystävälleen, etten ole katolinen ja tämä selittää minulle jotain käsittämätöntä englannillaan. Ainoa lause minkä tajuan on se, että hän rukoilee puolestani niin että aamulla olen terve. Kiitän, ja Vanessa on selvästi tyytyväinen tehtyään edes hieman pakanalähetystä.

Kurdit saadaan potkittua huoneesta pois ja nukumme taas yön kahdestaan- tai siis minä nukun, Vanessa pyörii putkiensa kanssa. Selkään asennettu kipupumppu aiheuttaa vain vaivaa, kun se lamauttaa toista jalkaa, joten se otetaan Vanessalta pois. Eikä kukaan sen jälkeen pidä häntä aisoissa. Luultavasti ensimmäistä kertaa leikkauspotilasta joudutaan kehottamaan lepoon, yleensähän ihmisillä on taipumusta jämähtää liikaa pitkälleen vaikka kävely tekisi hyvää.


Lauantai

Olemme koko päivän kahdestaan. Kumpikin on aika hyvinvoiva, joten on kuin viettäisimme jonkinlaista lepolomaa. Käyn hieman kävelyllä, muuten päivä menee sairaalarutiinilla ja viihdykkeeksi katsomme telkkaria, juttelemme, luen lehtiä ja Murakamin After Dark: in.
Saan ruokaa. Se on mullistavaa, tunnen itseni heti terveemmäksi.

Osasto on viikonloppuna hiljainen, hoitajilla on aikaa jutella ja muutenkin on leppoista. Illalla huoneeseen tuodaan vanhus, jonka hengitys on koriseva happinaamion alla. Osastomme on niin sanottu "appoggio", tuki, kun muille osastoille ei mahdu. Onneksi potilas siirretään lopulta toiseen huoneeseen. Hoitajat nimittäin joutuvat jatkuvasti tarkkailemaan häntä ja tekemään ikäviä hoitotoimenpiteitä, joten emme saisi nukuttua. Vanhuksen kuolemannaamio jää kummittelemaan, Vanessa on kuitenkin optimistinen: " I think she ok, she not die. "
Nukahdamme hieman ankeissa tunnelmissa.

Sunnuntai

Sairaalan tyhjät käytävät paistattelevat syysauringossa. Saan sunnuntain kunniaksi lihaa ja jälkiruokaa. Iltapäivällä huoneeseen tuodaan kiinalainen tyttö. Hän ei osaa sanaakaan italiaa, eikä poikakaveri ole sen taitavampi. Kahviautomaatilla mies kysyy minulta, mitä mistäkin nappulasta saa, eli hän ei tunne ollenkaan länsimaisia kirjaimia. En minäkään niin kauheasti kiinaa tajua, joten keskustelu on mahdottomuus. Puhumme Vanessan kanssa siitä, miten vaikeaa on olla kipeänä sairaalassa kun ei tajua mitään. Tyttö viedään pois.

Päivä kuluu odotellessa maanantaita, tutustun Vanessan viisivuotiaaseen poikaan (kaksi jo isompaa poikaa on jo käyneet vierailulla aikaisemmin) ja lennätämme paperilennokkeja.

Illalla huoneeseen tuodaan taas vanha nainen, joka saattajan mukaan ei ole syönyt viiteen päivään. Oikeasti luulen, että saattaja, ei itsekään enää nuori, tuo yhdeksänkymppisen tätinsä kotoa sairaalaan koska on väsynyt hoitamaan häntä kotona. Liikuntakyvytön mutta virkeä ja syömään aivan hyvin kykenevä mummeli on seuranamme, katselee nappisilmillään uteliaana ihmisiä ympärillään tai torkkuu. Välillä juttelen hänen kanssaan niitä näitä, mutta kuten hän itsekin sanoo, hieman vanhuudenhöppänän kanssa keskustelu jankkaa hieman paikoillaan. Eikä kuulokaan ole ihan skarppi, joten huutaminen väsyttää itseänikin.

Myöhään yöllä herään siihen, että huoneeseen tuodaan nuori tyttö, jolla on ilmeisesti kovia tuskia. Aamulla käy ilmi, että hänkin kärsii salpingiitista, tosin raukka paljon kipuilevammalta vaikuttaa.

Maanantai

Sairaala palaa takaisin normaalihöyryyn. Olen nukkunut tosi vähän ja on vähän nuutunut olo. Ultraäänessä saan kuitenkin hyviä uutisia: kerääntymät ovat hävinneet ja kotiinpääsy häämöttää.
Lääkärinkierrolla, johon osallistuu kymmenisen ihmistä (lääkäri, lääkärioppilaat, hoitajat, hoitajaoppilaat) minulle luvataan kotiutus seuraavana päivänä. Jippii.

Päivä menee nopeasti. Ensin huoneeseen tuodaan nuori tunisialaisnainen, jonka lapsi on kuollut kohtuun. Sitten keski-ikäinen ihkaitalialainen nainen, jonka kanssa juttelemme valkovenäjästä. Hän on käynyt siellä katsomassa avustamaansa perhettä. Italiaan tulee vuosittain paljon valkovenäläisiä ja ukrainalaisia lapsia viettämään kesä- ja talvilomaa. "Sijaisperheet" eivät yleensä käy lasten luona heidän kotimaassaan, koska avustusorganisaatiot varoittavat rikollisuudesta ja muista vaaroista.
Nainen kertoi, että hänellekin oli sanottu, että pojan vanhemmat ovat rikollisia alkoholisteja ja että paras olla pitämättä heihin yhteyttä. Nainen meni paikan päälle katsomaan, etsi vanhemmat ja koko perheen käsiinsä ja sai todeta, että perhe oli vain äärettömän köyhä. Hän oli paikalla kymmenen päivää, ja siinä ajassa mahdollinen alkoholismi tai rikollisuus olisi kyllä tullut ilmi, varsinkin kun hän ilmestyi paikalle ennalta varoittamatta.
Nyt hän auttaa perhettä ilman avustusjärjestöä, ainakin tietää avun menevän perille. Nimittäin järjeston kautta lähetetyt paketitkin olivat jääneet pääkaupunkiin. Järjestöllä kun oli tapana vain ilmoittaa perheille että paketti on haettavissa. Naisen auttama perhe asuu 100 kilometrin päässä, joten heillä ei ollut mahdollisuutta matkustaa yhden paketin vuoksi. (Haloo, jos ei ole edes rahaa ruokaan...)

Tunisialaistyttö tuodaan leikkaussalista. Hän jää yöksi, hiljaisena ja kalpeana.

Tiistai

Kotiinpääsy vahvistetaan.
Käsi vapautetaan tötteröstä.
Puen farkut, pakkaan tavarat ja tervehdin Vanessaa, joka jää vielä päiväksi.
Saan kouraani "lettera di dimissione" (hassua, sama sana tarkoittaa myös erokirjettä)
ja astun ulos aurinkoon...

Hei, hei, vanha poliklinikka.