Toipilaan turtumusta

Ajattelen miten omituista oli sairaalasta poislähdettyä pistäytyä supermarkettiin. Tuntui siltä kuin päällä olisi vieläkin ollut pyjama. Ja yllättäen se tunisialainen tyttö, jonka kolmekuukautinen lapsi/sikiö oli kuollut edellisenä päivänä kohtuun, oli samassa kaupassa miehensä kanssa ruokaostoksilla.
Eilen havahduin päiväunilta ja sekunnin hetken luulin vielä olevani sairaalassa. Aivot tottuvat aika nopeasti olotilaan, ympäristöön. Aamuisin tunnustelen alavatsaani ennen kuin nousen, kivuliaat ylöskömpimiset ovat liian tuoreessa muistissa.

Kun töistä soitetaan ja juttelen työasioista, tuntuu sekin omituiselta. Ensiviikon alku tuntuu kaukaiselta, vaikka siihen on vain pari päivää. Toisaalta odotan töihin pääsemistä, toisaalta vapaus tehdä mitä huvittaa on sellaista luksusta, ettei siitä tohtisi luopua.

Eilen intoni kotiintulosta hieman laantui, kun tuntui siltä, että kunto ei taianomaisesti parantunutkaan. Tänään olen edelleenkin nuutunut, mutta luulen sen olevan vain sellaista nuutumista johon tuudittautuu liikaa sisällä kykkiessä. Luulen että kunnon virkistävä kävely ulkoilmassa on se mitä tarvitaan.


Italialaisilla on tapana sanoa joistakin ikävistä asioista tai vaikkapa huonosti päättyneestä ihmissuhteesta, että se on parentesi, hetki elämässä sulkumerkkien sisällä. Olisiko tämä pariviikkoinen sitten laitettava sulkumerkkien sisään...en tiedä. Mikä nyt sitten on sitä "normaalia elämää". Entä jos koko elämä on yhtä sulkumerkkiä?