Go with the flow




Viimekuukausina olen ottanut aika huonoja kuvia. Nämä ovat minusta kesän parhaita; ehkä siksi, että ne on otettu oikealla asenteella: go with the flow. Ja niistä tulee iloinen mieli!
Olimme eräässä kansalaisjärjestö-tapahtumassa, kun lapset tulivat leikkimään valokuvausta nähtyään kamerani. Muuten en olisikaan saanut yhtään järjellistä kuvaa otettua.

On samanlainen olo kuin soittaisi kaverille kuukausien paussin jälkeen (minulla tauot kyllä saattavat kestää vuosiakin); ei oikein tiedä mistä aloittaa, ja onko oikeastaan mitään sanomista.

Mitäs sen kummempaa, sanoisin, vaikka kummempaa olisikin tapahtunut.

Mutta nyt kun teknologia ja oma inspiraatio ovat kerrankin synkronissa, pitää edes jotain postata.

Täällä on kuuma, melkein yhtä kuuma kuin Joensuun lentokentällä Liperissä heinäkuussa. Istun parvekkeen aukinaisten ovien edessä uudessa työpisteessä, joka on vallattu Suomeen muuttaneiden lasten työpöydältä. Olen muutenkin kuin paikkoja valtaamalla yrittänyt helpottaa tyhjän pesän syndroomaa: siivoamalla hillittömästi (ainakin sen verran kuin helle antaa periksi aamuisin) ja järjestelemällä roinia.

Tämä on ollut omituinen kesä, ilmojen puolesta ja muutenkin. Lomakin oli (tai oikeastaan olen puolittain lomalla vieläkin) niitä äkkiä vilahtavia, surrealistisia ja vähän melankolisia lomia; kävimme reissussa ja sielläkin oli vastassa kissavanhuksia, liian vähän leikkimään pääseviä koiria, vanhuksia ja eroavia naisia. Seikkailu Apenniinien yli aiheutti kuopuksessa matkapahoinvointikohtauksen ja ehdimme nähdä merta vähän, tuskin vettä koskien.

Mutta silti oli hyvä matka, kai matkat on aina hyviä. Eikä minulla nyt ole erityisiä paineita suorittaa pakkoviihtymistä ja riehakkaita lomia. Tänä vuonna minua on entistä enemmän kammottanut ajatus, että kaksi viikkoa vuodessa on lupa ( =on pakko) nauttia ja loppu on väkinäistä työntekoa ja stressiä. Aika monelle tutulle elämä on tuollaista. Ei ole vaihtoehtoja, vaikka ei jaksa on pakko. Työ on pakko, perhe on pakko, harrastukset on pakko...loma on pakko.

Ja nyt, vaikka on ihan tavallinen lauantai-aamu, olen ihan hyvällä tuulella ja otan rennosti: teekuppi ja kissan haukotus, ulkoa kuuluva naapurin kälätys ja liikenteen äänet, pulujen huhuilu ja lempeä ilmavirta.

Että eipä tässä sen kummempia.

7 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Huokaus. On se nyt luojan lykky että olet sentäs hengissä!

सारी kirjoitti...

No niin minustakin! :)

Aika huonoa käytöstähän se on että ei kuukausiin mitään elonmerkkiä näy.
Pyydän nöyrimmästi anteeksi, varsinkin jos joku nyt ehti huolestua.

Lupaan että jos jotain vakavaa tapahtuu, ilmoitetaan se heti. Siis no news is good news. Or not bad news, at least.

Ripsa kirjoitti...

No ei Sari, minä vain huolestun, jos ihmiset katoavat noin vain. Tai siis aina minä taidan keksiä jostain jotain josta huolestua.

Bloggaamisen pitää olla vapaaehtoista. Ei tämä muuten toimi. Noh, minä yleensä yritän sanoa jos jokin työ estää muun kirjoittamisen.

Aina se ei ehkä onnistu. Sitä paitsi nämä halavatun koneet vievät kaikkien kommervenkkiensa vuoksi aivan liian paljon aikaa!

Rita A kirjoitti...

Onpa mukava saada lukea postaus sinulta!

Ymmärsinkö oikein? Ovatko lapsesi muuttaneet Suomeen?

Sympaattiset kuvat kerrassaan :)

सारी kirjoitti...

@Ripsa:
Mainitsit (toisaalla)toisesta kissasta; Olemme kuin olemmekin harkinneet toisen kissan hankkimista; lapset tosin sanoivat että on epistä jos otamme toisen kissan kun he eivät ole täällä! :)
(Olen meidän perheessä se vähiten kissahullu)

@Rita:
Juu, molemmat on Suomessa, tyttö opiskelee ja poika aloittaa (ehkä) opinnot ja joka tapauksessa ensi vuoden alussa menee armeijaan. (Santahaminaan)Meni vähän niinkuin lämmittelemään (heh) Suomessa oloa ennekuin joutuu kovaan kouluun. Vaikuttaa pasifistiksi tosin ihmeen innostuneelta sen armeijan suhteen, ehkä sillä on romantisoitu kuva siitä millaista siellä on. Pojat on poikia...

Rita A kirjoitti...

Kiitos vastauksesta. Uskoisin että armeija tarjoaa pojille toisten poikien kanssa bondingia, liikuntaa, erilaisten strategioittten ajattelemista, aseitten käsittelyä... poikamaisia asioita :)

Anonyymi kirjoitti...

Heinot, iloiset kuvat. Milloinkohan iloitsevista lapsista tulee vähemmän iloisia aikuisia. Vai onko moinen muutos yleisemmin vain kuvaajan tulkintaa...