Ei voi käsittää


Ensinnäkin haluan tuulettaa: netti pelaa ja minulla on uusi tietokone. Voipi olla että tästä lähtien olen taas ehkä hieman useammin verkossa. Saatan jopa joskus katsoa mitä naamakirjassa tapahtuu!
Sinänsä netin pelaamattomuus oli oikea mysteeri: puhelinyhtiö väitti viikkotolkulla (joulusta asti) että kaikki oli kunnossa. Mutta ei ollut. Sitten, kolmen kuukauden taistelun jälkeen kävi ilmi, että joku oli mennyt muuttamaan sopimuksemme kohtaa, jossa on jokin ihmeen muuttokoodi, ja siksi yhteys oli poikki. Ihmetyttää, miksi kukaan ei ollut sitä aiemmin älynnyt tarkistaa...


Mutta nämä nyt ovat niitä pieniä murheita.

Viime postauksessa puhuin uudesta kissa-ystävästä. Mimì-parka on vieläkin vankina kissalassa, se leikattiin vasta viime viikolla (siis sterilisoitiin), ja sitä ei voinut adoptoida ennen kuin se on täysin tikitön ja terve. Terveeltä se tosin minusta vaikutti, kun kävimme sitä katsomassa, on vain raukka liikuntaa vailla. Toivottavasti lauantaina vihdoin koittaa vapauden päivät Mimìllemme.

Se kissa-kuulumisista. (Maija voi hyvin myös)

Tänään vietän itse maksamaani vapaapäivää, koska Italialla on synttärit. Vain täällä saapasmaassa voi niinkin suhkoht' iloisesta asiasta kuin isänmaan 150-vuotisesta olemassaolosta tehdä poliittisen polemiikin aiheen. Mieltäosoittaen jotkut kieltäytyvät kuuntelemasta Mamelin, aikoinaan lähes teini-ikäisen vapaustaistelijan laatimaa kansallishymniä ja hyvä etteivät polta lippua. Kaikki tämä kiukuttelu vain siksi, että heidän mielestään Italiasta pitäisi tehdä federaatio, ja mieluiten irrottaa fyysisesti saappaan jalkaosa tykkänään osaksi Afrikkaa.

Itse tämän maan adoptiolapsena kunnioitan kansallisjuhlaa, vaikka en nyt sen kummempaa ''siam' pronti alla morte'' -hurmosta tunnekaan.
Lueskelin aamuteen ääressä supermarketin lahjoittamaa läpyskää, jossa Italian yhdistymisen ja/tai vapautumisen historia kerrattiin lyhykäisesti. Se oli minun panokseni kansallisjuhlintaan.
Italialaisten kansallistunto on viime aikoina kokenut kovia: ulkomailla naureskellaan pääministerin tempauksille ja ihmetellään miksi täällä ei oteta mallia Pohjois-Afrikan valtioista. Siksi pitäisi ottaa nyt kaikki irti mahdollisuudesta kohottaa kansallistunto tai se mikä siitä on jäljellä. Kun ei tässä kuulemma muuten ole paljon juhlimista. Talous on kuralla ja maa täyttyy siirtolaisista(hui), joiden lapset täyttävät lähes täydellistä rappiota kärsivät koulut.

Omat enkunryhmäni ovat oiva esimerkki, lähes puolet oppilaistani on syntynyt maan rajojen ulkopuolella. Ehkä siirtolaislasten läsnäolo on niin näkyvää myös siksi, että heidän perheensä ymmärtävät englannin taidon tärkeyden ja he ovatkin kielissä yleensä aika hakoja, ovathan he jokatapauksessa jo oppineet ainakin yhden vieraan kielen varsin hyvin. Tai kuten Nigeriassa syntyneen oppilaani tapauksessa normaaliin kasvuympäristöön kuului kuuden kielen käyttäminen: koulussa opetettiin ranskaksi tai englanniksi ja maan sadoista kielistä piti osata ainakin muutamaa, tytön tapauksessa neljää.
Oppilaani ovat oiva läpileikkaus Italian uusista kansalaisista: tunisialaisia, marokkolaisia, ukrainalaisia, romanialaisia, albanialaisia, puolalaisia, nigerialaisia, ghanalaisia, brasilialaisia, srilankalaisia. Kansainvälisyyskasvatus tulee luontaisena sivutuotteena. Koska oppituntini ovat pääpainotteeltaan keskustelua (onhan tavoitteena läpäistä suullinen tentti) oppivat nuoret tuntemaan toisensa aika hyvin. Ja minä siinä sivussa opin valtavasti näiden nuorten synnyinmaista, aikamoinen työbonus.

Mutta mitä sanoa Japanista. Siitäkin tehtiin tietysti poliittisen polemiikin aihe. Ydinvoiman puolustajat hyökkäsivät jankkaamaan miten meillä ei tietenkään tapahtuisi mitään, kun täällä tietysti maanjäristykset ovat ihan sellaisia pieniä vain. Ja kun tunnetusti italialaiset rakentavat niin huolella kaiken. Ja kun nyt vaan pitää saada ydinvoimaloita vuosikymmeniä sen jälkeen kun ne saatiin kaikki suljettua.
Muuten en Japanista oikein osaa sanoa mitään. Laitanpa vain linkin yhteen sadoista liikuttavista videoista. Ei voi käsittää.

Youtube video: Haiti Stands With Japan Haitilaispojat katsovat Tsunamin tuhoja.

5 kommenttia:

Arkitehti kirjoitti...

No ihan kaikki italialaiset eivät sentään usko siihen että italialaiset rakentaisivat huolella, tai tokko sitä edes täkäläiset rakentaisivat, tuotaisiin ne surullisen kuuluisat lukutaidottomat portugalilaismesut Olkiluodon työmaalta ;)

Kaksi hallituksen ns. salaisen listan ydinvoimalatonttia on tuossa naapurissa. Mutta en kyllä usko että oikeasti ikinä valmista saadaan, kun ensin täytyy kilpailuttaa rakennusfirmojen lahjukset :D

Ripsa kirjoitti...

Italia on niin julmetun kaunis maa, kauniita ihmisiäkin täynnä, että en käsitä miksi se on pilattava korruptiolla.

Suomessa ihmiset näyttävät lähinnä sammakoilta - no ainakin aika monet - luonto on raiskattu lähes kokonaan, metsät parturoitu ja ihmiset pantu kilometritehtaalle, joten ei joulukuun 6. päivä ole ikinä oikein minkäänlaista fiilistä.

Joka tapauksessa hyvin monet ihmiset päästävät suustaan sammakoita näin vaalien alla.

Anna kirjoitti...

"maanjäristykset ovat ihan sellaisia pieniä vain. Ja kun tunnetusti italialaiset rakentavat niin huolella kaiken" :D :D :D sulla on todella sana (ja faktat!) hallussa... ihana lukea tàtà sinun tekstiàsi!

Ripsa kirjoitti...

Sari, otin ja pihistin tuon sinun youtube-videosi Facebookin sivulleni. Olisi siellä ollut aiheesta jokunen muukin, mutta tuo sinun oli vain niin vaikuttava.

Siinä on jotenkin niin autenttinen sanoma. Ei voi sanoa että me täällä Euroopassa voitais sanoa Japanille yhtikäs mitään. Italian maanjäristyksistä tuli mieleen Assisi. Mahtaako paikka olla nyt jo kunnossa?

Sari kirjoitti...

@Katja:
niinpä, luultavasti aika harva voi rehellisesti sanoa luottavansa ydinvoiman turvallisuuteen. Aivan kuin Suomessakin puolustajat kuitenkin löytävät vastustajissa 'emotionaalisia reaktioita' ja siksi ydinvoimaa ajetaan muka järkevänä vaihtoehtona.

@Ripsa:
Sanopa muuta.
Video oli minustakin tärkeä nimenomaan poikien aidon myötätunnon takia.
Assisissa ollaan jo restauroinneissa käsittääkseni aika pitkällä, Aquila on alkutekijöissään vielä kaksi vuotta järistyksen jälkeen...

@Anna:
kiitos kommenteistasi, kiva kuulla 'kohtalotovereista'!