Junista, busseista ja muista kulkuvälineistä

Tässä eräänä päivänä jouduin pysähtymään tasoristeyksessä paikallisjunan takia. Sitä tapahtuu aika usein, koska asun radan väärällä puolella sekä keskustaan päin että kun menen töihin Modenan ulkopuolelle.

Oli ilta ja kuuntelin musiikkia radiosta (kuten aina ajaessani). Jotenkin pimeässä keltaisine valoineen pyyhältävä juna ja radion musiikki yhdistyivät mielessäni filmaattiseksi melankoliaksi. Junissa on aina jotain runollista, silloinkin kun kesäkuumalla hikoilee likaisessa junavaunussa, koska auto on huollossa. Tai kun iltayöllä laskee asemia vaunujen välikössä toivoen junan saapuvan pian perille.

Olen aina halunnut ajatella, että viehtymykseni juniin johtuu siitä, että kertomusten perusteella se oli lähes ensimmäinen kulkuneuvoni: äiti vei minua neuvolaan paikallisjunalla. Junalla, jota ei kustannussyistä ole ollut enää miesmuistiin. Matkustin sittemminkin, lapsena, pitkiäkin matkoja, junissa joissa toisen luokan vaunut olivat puisia. Istuinpenkit sentään oli pehmustettuja. Eväänä oli voileipiä tai rusina-pähkinä sekoitusta.

Kaikki tuo ei tosin tullut mieleeni iltahämärässä paikallisjunan tasoristeyksessä, vaan kun juttelin oppilaani kanssa hänen linjurimatkastaan aivan saappaanpohjaan. Hän on nimittäin kotoisin Materasta, joka on kuuluisa kallioistaan. (Ks. Sassi di Matera) Junallakin sinne pääsisi, mutta linja-autolla ei tarvitse vaihtaa ja aikaa kuluu jokseenkin saman verran, päivän tai yön pituus. Jotain tämän maan taloudesta kertonee se, että kun oppilaani vielä opiskeli Parmassa muutama vuosi sitten, bussivuoroja oli muutama viikossa. Nyt vuoroja on kaksi päivässä. Matkustajamäärät ovat siis lisääntyneet. Kymmenen tuntia täydessä linjurissa on kyllä aikamoinen kestävyyskoe. Varsinkin kun jotkut pysäkit ovat pieniä kyliä kukkulan huipulla, jonne bussi juuri ja juuri jaksaa kiivetä sitä yhtä tai kahta kylään suuntaavaa matkustajaa viemään ja tuomaan.

 Joukkoliikenteessä, paikallisjunissa varsinkin, löytyy sellaista arjen kärjistymistä, joista suuret tarinat saavat alkunsa. Ihmisten kohtalot kohtaavat, jotain odottamatonta tapahtuu keskellä kaikkein ankeinta rutiinia: työ-tai kotimatkaa. Aivan kuten viimeviikonloppuna näkemässäni Atlas Cloud elokuvassa:

 “Our lives are not our own. We are bound to others, past and present, and by each crime and every kindness, we birth our future.”
― David Mitchell, Cloud Atlas
 
My life amounts to no more than one drop in a limitless ocean. Yet what is any ocean, but a multitude of drops?”
― David Mitchell, Cloud Atlas

Postikorttifilosofiasta takaisin arkeen.

 Tätä kirjoittaessa oli televisio auki ja satuin kuulemaan pari unohtumatonta lausetta:

Iltapäivämakasiinin juontaja ohjelman lopuksi: terveisiä Milanon sokeain laitokselle, tiedän että katsotte meitä.

Kiristyksestä vankilatuomion saanut paparazzi, joka katosi tuomion saatuaan ja löytyi muutaman päivän päästä Portugalista: En minä karannut, pelkäsin vain vankilaan menemistä.

Heh.