Edellisellä postauksella yritin kertoa jotain naisen asemasta. Ja tein sen tietoisesti kuvaamalla naisten suhtautumista kotitöihin. Ehkä jokaiselle naiselle on itsestäänselvää, miksi nimenomaan suhtautuminen kotitöihin kertoo jotain naisen asemasta, mutta koska mikään ei saisi olla itsestäänselvää, yritän kiteyttää oman käsitykseni asiasta.
Nainen mittaa naiseuttansa sen kautta, kuinka hyvin hän mielestään istuu siihen malliin jonka hän on luonut naisen roolista. Siis se sisäinen, usein tiedostamaton tieto, että " olen nainen, kun toimin, ajattelen ja tunnen näin". On väistämätöntä, että perinteiset naisen roolit ovat ne peili, josta jokainen etsii omaa kuvaansa. Ja yksi perinteistä on se, että naisen paikka on kotona, ja että kaikki kodinhoitoon ja lapsiin liittyvät työt ovat naiselle luonnollisia töitä.
Minulla on sellainen käsitys, että suomalaisen naisen on tehtävä selväksi mielessään vain se, mitkä kodinhoitoon liittyvistä töistä on olennaisia omassa taloudessa ja kuka taloudessa osaa/haluaa/viitsii huolehtia eri tehtävistä. Kysymys on yleensä vain siitä, miten arki sujuu, ei siitä, kuinka hyvä tai huono nainen kukin on.
Tässä on mielestäni se ratkaiseva ero italialaiseen naiseen. Täällä kotitöiden sujuminen on nimenomaan osa naisen arvoa naisena. Kun suurin osa keski-ikäisistä naisista ei edelleenkään edes kyseenalaista naisen roolia kodin hengettärenä, ja arvottaa omaa naiseuttaan sen kautta, kuinka onnistuneesti on hoitanut tai ollut hoitamatta kodin, lapset ja aviomiehen(niin, aviomiestä on hoidettava) on selvää, että kyseessä on ratkaiseva ero suomalaiseen mentaliteettiin. Nuorille naisille pohdinnan paikka onkin se, voiko mennä naimisiin vai ei. Naimisiin meneminen kun tarkoittaa nimenomaan laskeutumista siihen aika tiukkaan rooliin, joka vaimolla on. Ansiotyö on itsekkyyttä, jos sinulla on mies, joka huolehtii toimeentulosta, saatikka silloin, jos perheeseen kuuluu lapsia, alaikäisiä tahi ei. Niin, itsekkyyttä, koska naisen on ensisijaisesti huolehdittava kodista, lapsista ja miehestä.
Italialaiset naiset kapinoivat toki. Moni sanoo, ettei silitä miehensä paitoja, tai että odottaa miehenkin tekevän kotitöitä. Mutta kun he tämän sanovat, aistii, että kyseessä on kapina myös sitä sisäistä ääntä vastaan, joka sanoo: "olet huono vaimo, siis huono nainen".
Talonpoikaiskulttuurissa köyhä uneksui loputtomasta puurosta ja viinajärvistä; vain köyhä voi uneksua yltäkylläisyyden olevan määrällistä.
Italialainen nainen uneksuu vapaudesta, jossa joku toinen silittää ja itse voi mennä kauneushoitolaan. Vain sisäisesti vangittu uneksuu vapaudesta, jossa kahleen pituus lisääntyy, pallo kevenee, ehkä, mutta on edelleen nilkassa kiinni.
12 kommenttia:
Oma viimesyksyinen au pair -perheeni Napolissa taisi siis olla tässä(kin) suhteessa melkoinen poikkeus. Heidän kodinhoitonsa oli luovutettu kokonaan päivittäin käyvän kodinhoitajarouvan vastuulle. Tiskikoneen sentään osasivat täyttää itse.
Vaikka tosiaan - kun vertaa lasten koulukavereiden ja naapuruston perheisiin, kyllä siellä muut äidit lähes järjestään keskittyivät siihen armoitettuun naiselliseen hoitotehtäväänsä. Koulun piha oli iltapäivisin täynnä lapsiaan hakemaan tulleita äitejä, ei suinkaan lastenhoitajia.
Tosin eipä siinä napolilaiskodissa juotu kahviakaan - mahdollisimman kaukana italialais-stereotypioista siis! :D
Niinpä, naiset hoitavat joko omaa tai sitten jonkun toisen taloutta. Ilman muuta kaikki, joilla on taloudellisia mahdollisuuksia, palkkavat heti kodinhoitajan, ja koska palkkataso on matala(kodinhoitaja saa usein alle minimin ja melkein aina "in nero"), on aika monella perheellä mahdollisuus hoitaa kotityöt teettämällä ne vieraalla.
Mutta jos eivät juonet kahvia...oliko kyseessä varmasti italialaisperhe?;)
(tietysti yleistän rankasti; eihän sellaista ole oikeasti olemassa kuin "suomalaisen naisen mentaliteetti", jos tarkkoja ollaan. Yleistyksillä vaan saa ajatukset selkeämmin esille)
Italialaiselle naiselle emansipaatio tarkoittaa sitä että palkataan kolmannen maailman / itäisen Euroopan nainen tekemään hommat, ei sitä että vaatimustaso laskisi tai kotitöitä jaettaisiin tasaisemmin! Perhettä arvostetaan poliitikkojen juhlapuheissa, mutta ei tueta taloudellisesti (ei kodinhoidontukia, kotiäidin eläketurvakin on niin sun näin). Puolueet oikealta vasemmalle julistavat että lapsia syntyisi enemmän jos olisi enemmän hoitopaikkoja ja halvempaa äidinmaidonkorviketta; parlamentin naisvahvuus on Euroopan häntäpäätä ellei peräti hännänhuippu!
Itse olen vapaa ammatinharjoittaja, sekä melko suuren osan ajastani kotiäiti... osittain siksi että kotityöstäni syntyvä säästö on helposti suurempi kuin työstä saatava palkkio (uskomatonta mutta totta, pimeänä töitä tekevälle siivoojalle maksetaan kuitenkin kaikki työtunnit, arkkitehdin hommassa joutuu tekemään yllättävän paljon ilmaista psykoterapiaa kaakelikaupassa)! Pienet menot jättävät marginaalia, jonka turvin voi tehdä elämässä valintoja; en kadehdi niitä äitejä jotka ovat taloudellisesta pakosta (ei, kaikki naisten ansiotyö ei täälläkään ole "itsekkyyttä", "uraa" ja "naisen itselleen valloittamaa itsenäisyyttä, omaa tilaa, taskurahaa") palanneet supermarketin kassalle jättäen kolmikuisen vauvansa hoitoon...
Ensimmäiseksi tulee mieleen, miten onnellisia meidän suomalaiset vaimomme ovatkaan, kun nykyään miehetkin käyvät kaupassa, tiskaavat ja pesevät pyykkiä. Toiseksi tulee mieleen, millaisia mammanpoikia italialaismiehet vaikuttavat olevan, tulee väkisinkin mieleen sotahistoria 60 vuoden takaa - mama! :)
Kunpa pääsisikin siihen, että kotona tehtävästä työstä maksettaisiin palkka ja siitä kertyisi myös eläkettä. Ehkä arvostuskin nousisi sitä kautta.
Itse arvostan kyllä naisen kotona tekemää työtä. Parhaimmassa tapauksessa nainen kotona ollessaan tekee monen "ammattimiehen" hommat.
Paljon tietysti riippuu siitä mitä nainen itse arvostaa, tai kenen "yleistä mielipidettä". Tai mille "alalle" hän mielestään soveltuu parhaiten. Taloudelliset seikat tietysti vaikuttavat ratkaisuihin.
Kotiäitinäkin nainen voi olla aktiivinen, luova, itseään kehittävä ja yhteiskuntaan osallistuva.
Itse olen mm. aikoinaan opiskellut kotiäitiyden ohessa. Enkä kadu, vaikka juuri tuolloin vain kodin ulkopuolella käyvää naista arvostettiin yleisesti.
Vimeinen lause jäi hieman vajaaksi.
pitäisi kai kuitenkin olla kodin ulkopuolella ansiotöissä...: ) !!
No jaa,
eivät nämä ajankäyttötutkimukset minun mielestäni Suomeakaan mitään tasa-arvolana kuvaa.
Kyllä ne on näköjään edelleen naiset, jotka vastaavat kodista ja lapsista, miesten vähän "autellessa" kotihommissa. Viimeistään avioeroissa tämä näkyy hyvin surullisena: 88% yksinhuoltajista (=lapsen lähivanhemmista) on naisia. Mikä, ellei se, kuvaa kenen oletetaan lapsista ja kodista huolehtivan?
Okei, Suomessa on toki suunta oikea ja virallinen tasa-arvotavoite asiallinen ja järkevä, kansa vain ei ole vielä ihan sen tasolla.
Mutta valtava ero on tietysti päivähoitopalveluissa, ilman kunnollista päivähoitoa on ihan turha puhua tasa-arvosta. Ja siitäkin on vielä pitkä matka siihen, että vanhemmuus todella jaetaan kotioloissa.
Mielenkiintoista juttua tässä blogissa.
Mikä tuo "lähivanhempi"-termi oikein on, onko se jokin virkakoneiston uusi keksintö? Sana on minulle täysin uusi, mutta nyt olen nähnyt sitä käytettävän kahteen otteeseen parin päivän sisällä. (ja se on btw, varsin kamala sana - se toinen on sitten varmaan "etävanhempi"? kuulostaa siltä kuin se hoitaisi vanhemmuuttaan jonkin sähköpiuhan välityksellä...)
Pistän vahingon kiertämään, ja haastan sinut omituisuusmeemiin:
http://arkitehti.blogspot.com/2006/01/omituisuusmeemi.html
Ciao!
Sehän se kummallista onkin, että "etävanhemmat" haluavat nimenomaan poliittisista syistä käyttää tätä kamalan kuuloista ilmaisua itsestään, korostaakseen, että heidät on sysätty lapsen elämästä ulos.
Itse yritin Yksinhuoltajien ja yhteishuoltajien liiton puheenjohtajana käyttää systemaattisesti ilmaisua "tapaajavanhempi" mutta se kuulemma halventaa: "ikäänkuin vanhempi vaan tapailisi lastaan eikä olisi oikea vanhempi".
Lähivanhempi taas juontuu osaksi em. ongelmasta, ja osaksi siitä, että puhekielen ilmaisu "yksinhuoltaja" ei käy, koska vaikka käytännössä suurin osa on yksinhuoltajia, juridisesti lapset ovat yhteishuollossa.
Koska kielessämme ei ole neutraaleja ja positiivisia ilmaisuja (paitsi äiti ja isä ;-)) olisi kai käytettävä aina pitkää mutta täsmällistä ilmaisua "lapsen kanssa asuva vanhempi" tai "muualla asuva vanhempi" silloin kun puhutaan erovanhemmista tai eroperheistä ylipäätään.
Rita, voi sanoa lähinnä vain yleisessä merkityksessä, eli un genitore. Il genitore kuulostaa hassulta, yleensä sillä viitataan Jumalaan luojana.
Katja, kiitos haasteesta!
Luinkin juuri oman postisi aiheesta, ja osa omituisuuksistasi kuulosti omiltani!
Ehkä löydän jotain muutakin, vaikka en minä nyt kovin omituinen ole.
Tiina,
Kiinnostava sivu sinulla!
Mainitsemasi ero päiväkotipalveluissa on kyllä aika ratkaiseva; monelle italialaiselle äidille töihin meno on käytännössä mohdotonta, tai todella vaikeaa juuri päivähoidon puutteen
vuoksi. Eilen juuri keskustelin asiasta suomalaisnaisten pizza-illassa, ja vielöä koulu-ikäisenkin kanssa on aika monimutkaista; ala-asteella on lapsi kuljetettava kouluun(ja siis myös haettava pois), joten se on perheen jotenkin järjestettävä, jos itse on töissä. Koulut eivät laske lapsia yksin kotiin, mikä sinänsä on aika vedenpitävä turvallisuustekijä, mutta aiheuttaa monia käytännön hankaluuksia.
(Ja tekee, sivumennen sanoen, lapsista vähemmän autonomisia esim. suomalaislapsiin verrattuna)
Lähetä kommentti