Viime yönä, unen ja valveen välimaastossa rämpiessäni, muistelin lapsuuden kotiani. Se on kuin haaveilisi jostain kauniista.
Asuin talossa, joka oli niin vanha, että vintiltä löytyi sekä tätieni 50-luvun kolttuja joilla leikkiä että kasvienkeräyskansioita joita tutkia. Kansa-ja oppikoulun aikaan oppilaiden oli kesäloman aikana kerättävä tot. määrä kasveja, prässättävä ja kuivattava ne, ja tietysti kansioitava latinankielisine nimineen. Aika hienoa minusta. Itse olen käynyt peruskoulua, ja varsinkin alkuaikoina kasveja opeteltiin laittamalla rasti oikeaan ruutuun. Onko tämä lemmikki? Laita rasti ruutuun.
(Yritin muistella minne ne kansiot oikein joutui, koltuista kuitenkin tehtiin matonkuteita.)
Kaikki muistoni ovat kesäisiä ja idyllisiä, joten olen mielestäni hyvin onnekas.
Eräs hyvin tarkka muisto on minusta erityisen merkittävä. Leikkimökin takana oli kahden koivun välissä keinu. Kerran pienenä (luulen olleeni noin viisi-vuotias)siinä keinuessani ja filosofoidessani tein hienon oivalluksen. Ajattelin, että jos päätän muistaa jonkun hetken ikuisesti, muistan sen ikuisesti.
Ja nyt muistan aina, kuinka istuin keinussa paljasjalkaisena pikkutyttönä ja ajattelin millaista on muistaminen.
p.s.Olin jo julkaissut tämän postin, kun mieleeni tuli vielä eräs juttu, jonka muistin viime yönä. Kun sairastimme sisareni kanssa tuhkarokkoa, äitini etsi jostain varastojen uumenista mustasta paperista tehdyt pimennysverhot. Tuhkarokkohan aiheuttaa silmien valoarkuutta, ja me siskoni kanssa tietysti saimme tuhkarokon kesällä. En muista olinko erityisen kipeä, mutta muistan kuinka jännää oli olla sisällä pimenysverhojen takana; samoja pimennysverhoja oli käytetty äitini mukaan sota-aikaan, talothan piti pitää pimeänä, ettei vihollinen pommittanut. Niin vanha talo se lapsuuden kotini on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti