Omaggio

"selve amiche, ombrose piante,
fido albergo, del mio core,
chiede a voi quest'alma amante
qualche pace al suo dolore"


Opin juuri tuntemaan tuon kauniin laulun, jonka on kirjoittanut itselleni tuntematon Antonio Caldara (1670-1736), koska Petja lainasi alkua. (Tai ainakin niin luulen?)
Pidän kovin tuosta laulusta, se tuntuu niin osuvalta. Heräsin viideltä lintujen karjumiseen, ja ajattelin syntyjä syviä. Nyt karistan syvälliset mietteet kääntämällä laulun sanat suomeksi. Tuleepahan vähän harjoiteltua.

" Salot, ystäväni, varjoisat puut,
sydämeni tuttu maja,
pyytää teiltä tämä rakastava sielu
hiukan rauhaa tuskaansa"

Vaikka en nyt erityisesti tunne mitään tuskaa, on ajatus metsien parantavasta vaikutuksesta jotain niin...niin kotoista. Kun kuuntelin lintujen laulua aamuyöstä, ajattelin, kuinka vaikea on olla huonolla tuulella aikaisesta herätyksestä huolimatta, kun kuuntelee moista konserttia.

Rakastamani Dantekin puhui "Selvasta", mutta hänelle se oli "oscura"; (nyt kipin kapin kaikki lukemaan Danten Infernon alkua) .
Dante kirjoitti keski-iän kriisistä (siihenhän se ihan selvästi viittaa sillä, että oli tie kadoksissa) . Minulle se onkin ajankohtaista, koska täytän kohta 40. Ja siihen minulla on vain yksi sopiva lainaus:

Kääk!
-aku ankka-


P.s. löysin muuten vahingossa tämän kivan sivun Dantea tutkiessani.
Tervemenoa...niin sinne juuri!
(Näin Lordin voitonkin kunniaksi)