Permalosa*

Äitini oli kirjoittanut "lapsuuden kultaiset muistot"-kirjaan kuvauksen kaksivuotiaasta minusta, ja siitä käy ilmi, että olin "herkästi loukkaantuva". Tarkkasilmäinen oli äitini. Olen aina ollut herkkänahkainen, ja siksi olen kehittänyt joitakin erinomaisia strategioita välttääkseni loukkaavan kritiikin.

Yksi tapa on olla aina mukava; mukavia ihmisiä ei useinkaan kritisoida, ei ainakaan suoraan. Kukaan ei ammu punaista ristiä ja harmittomuus on hyvä suojakilpi.
Mukavuuteen kuuluu kaikenkattava huumorintaju, myös itseironia. Kun osaa nauraa itselleen, muilla ei ole tarvetta asettaa naurunalaiseksi.

Toinen, vähän kimurantimpi tapa on asettua asioiden, tilanteiden ja ihmisten yläpuolelle. Kun ei oikeastaan ole ihan täysillä mukana, vaan hiukan sivustakatsojan roolissa, ellei jopa ylhäältäkuikkijana, loukkaantumiseen ei useinkaan ole aihetta. Paitsi tietysti jos joku huomauttaa sivustakatsojan roolista.

Näitä strategioita olen onnistuneesti kehittänyt myös omien saavutusteni suojelemiseen. Olen valitettavasti aina ollut alisuorittaja: mieluummin sympaattinen kuin luokan paras, mieluummin hauska kuin syvällinen. Opinnoissani olen roikkunut aina juuri ja juuri riman yläpuolella, joskus ehkä solahtanut altakin. Koulussa harvoin "yritin kaikkeni". Kun jätin "turhan" työnteon vähiin, sain kohtalaisia saavutuksia, ja selityksiä sille, miksi en tehnyt parastani löytyi aina tarvittaessa. En ehtinyt, ei kiinnostanut, olen vaan tällainen.
Jos kouluarvosana oli hyvä, (laihaa) tyydytystä toi se, että olin "fiksu", kun olin vähällä työllä saavuttanut sen, minkä eteen joku toinen teki kaksinverroin. Nykyisin petraan, äitinä: yritän toimia siten, ettei lapseni tekisi samoja virheitä; kannustan heitä ja iloitsen sitten heidän kanssaan hyvistä saavutuksista pitämättä niitä koskaan itsestäänselvyyksinä. (Olen hieman kritisoinut vanhempiani siitä, että heille tuntui olevan itsestäänselvää, että onnistuin esim. opinnoissa)

Olenko itse aikuistunut yhtään? No, ehkä hiukan. Nyt suunnittelen työni hyvin ja ajoissa (aiemmin luotin improvisointiin ja luovuuteen), ennakoin, teen työtä parantaakseni jatkuvasti. Ja olen miljoona kertaa onnellisempi saavutuksistani.


Keskinkertaisuus on sitä, että tekee sen, mitä odotetaan; huippu tekee parhaansa. Me kaikki olemme potentiaalisia huippuja.

Tähän huippukirjoitelmaan antoi aiheen Rita.
Hänen blogissaan keskustellaan palautteen antamisesta.

*permalosa: herkkänahkainen