tie matkalle yökulkijan pakottaa
perävaloja, radio, haaleaa juomaa
tasainen vilinä silmiä pakottaa
katson turtana harmaata uomaa
rekkaa sininen poliisi sakottaa
aukaisen ikkunan ja hengitän syvään
ammattimiestäkin väsymys sakottaa
viisarit kiertyvät aamuyön jyvään
neonit juoksevaa pimeyttä pilkuttaa
maalattu raita on hehkuva paimen
metallilampaat valoilla vilkuttaa
vain sekunnin päässä: kuoleman taimen
törmäyksen jälkeen punainen pilkuttaa
harmaata uomaa; miss'olet mun Paimen?
Tänään kuulin kolarin äänet; jarrutuksen ja pamauksen. Ambulanssien sireenit. Sydäntä kylmää vieläkin. Tämä runo on muodoltaan sonetti; aiheen arkinen dramaattisuus vaati mielestäni jäykän muodon.
3 kommenttia:
Runossasi tulee hyvin esiin se, miten onnettomuuden hetkellä tulee Paimen mieleen. Jäykkä muoto itseasiassa sopi aiheeseen niin kuin olit ajatellutkin.
Varastin tuon idean joltain kirjailijalta(en muista keltä) joka sanoi viisaasti, että opimme kaikki rukoilemaan suurimman hädän hetkellä.
Olen jonkun aikaa miettinyt kirjoittamista jotakin "muotoon". Ehkä seuraavankin tungen johonkin klassiseen runkoon...
Aloin huomaamattani "räpätä" runoa lukiessani. Informatiivista, osallistuvaa tekstiä.
Lähetä kommentti