En ala, telkkarissa ei ole mitään

Televisio on mainio väline. Jos minulla ei olisi televisiota, maailmankuvani olisi kovin erilainen ja osaisin puhua vähemmän ulkomaan kielillä. Enkä olisi koskaan nähnyt yhtään reality-showta.

Television tehtävä tuntuu olevan yhä enemmän sosiaalisten suhteiden paikkaaminen ja korvaaminen. Fiktiiviset hahmot eivät ehkä pilkitse yksinäisyyden tunnetta joka iltaisin kalvaa sohvannurkassa istujaa läheskään niin hyvin kuin Reality-shown oikeat ihmiset oikeine tunteineen. He ovat naapureita, sukulaisia, perhettä. Ja kuten mikä tahansa sosiaalinen ympäristö, reality-ympäristö kasvattaa meitä. Ja mitä opitaankaan. Että tärkeintä elämässä on olla "aito". Reality-aito ei vaan tarkoita samaa kuin RL*-aito. Reality-aito ihminen sanoo asiat päin naamaa (koska kamerat kuitenkin kuvaavat kaiken ja mikkiin kuiskatut kieroudet tulevat ennemmin tai myöhemmin kuitenkin julki). Reality-aito ihminen kokee voimakkaita tunteita, ja ilmaisee ne värikkäästi; ujous ja sisäänpäinkääntyvyys ei näytä aitoudelta, koska kamera ei ainakaan vielä osaa lukea ajatuksia. Kaksivuotiaan emotionaalisilla kyvyillä pärjää siis hyvin reality-ympäristössä. Ja katsojienkin luultavasti arvioidaan olevan samalla tasolla. Ei siis mitään kunnon aikuisten touhua, nämä realityt.

*RL-real life

Katsookohan reality-sarjojen katsojat myös dokumentteja? Eilen esimerkiksi olisi ollut "aitouden" rakastajille aitoja köyhiä, joiden puhtaan veden saanti on maailmanpankin ansiosta monikansallisen vesiyhtiön armeliaisuuden varassa.
Mutta maailmanpolitiikasta tuohtuminenkaan ei ole kovin kypsää. Se on sellaista lapsellista no-global meininkiä, vegetaristinuorison naivia maailmanparannus-märinää. Aikuinen voi ehkä katsoa dokumentteja, jos perheessä on nuoria, joille on opetettava miten maailma pyörii. Mutta ei aikuisen enää mitään maailmadokumentteja tarvitse katsoa, aikuinen tietää miten se pyörii, sittenkin.

Kai meille aikuisille jää vain fiktiiviset telkkarisarjat. Niissä on ruumiiden leikkelyn ohella vielä jäljellä jotain vanhoista kunnon mustavalkoisista arvoista...?

4 kommenttia:

Paperivuorineuvoksen pakinat kirjoitti...

Hyvä ystävä, kyllä minusta hyvin tehtyjä dokumentteja aina kannattaa katsella. Aina niissä kuitenkin jotain uutta on. Mutta valitettavasti sellaisia on tarjolla hyvin harvoin,
kun taas kaiken maailman skeidaa on joka päivä ja ilta tarjolla. Ja kaikki parhaimmat asiapitöiset ohjelmat on sitten öiseen aikaan.
Joskus tai oikeastaan usein tulee ajatelleeksi, että mitä varten pitää maksaa radiolupaa. Senkö vuoksi, että jotkut onnekkaat saavat niistä kilpailuista ylisuuria palkintoja tai arpajaisvoittoja.

Sari kirjoitti...

No oikeassahan sinä olet.
Olen oikea no-global teinari itse, joten lausuntoni dokujen katselemisesta oli lähinnä itsekriittinen.
Ja taitaa todellakin olla niin, että myös julkisesta palvelusta on tullut mainosminuuttien kauppapaikka, jonne katsojia houkutellaan ties minkä laatikkoleikin ja rahan voimin.
Kai se on kohta ostettava digiboxeja sun muita, että ei huvitus ja tiedonhankinta ole pelkän realityn ja tietokilpailun varassa.

Katja kirjoitti...

Minähän en lupia maksele, on niillä mainostuloa jo ihan riittävästi.

Vesidokkarista tuli mieleen ettei jano ole täälläkään niin kovin kaukaista menneisyyttä, enkä ihmettele jos joku rakasti Ducea vesipostien ilmestyessä kadunkulmiin. Palailen aiheeseen omassani.

Mutta, Dr. House on ihana!

Sari kirjoitti...

Minä täällä rikollisena imuroin Tohtori House-kolmossarjan jaksoja sitä mukaa kun ne ilmestyy. Joku subbaa niitä italiaksi, joten en taida olla ainoa...
Välillä kyllä ihmettelen, mikä makaaberi ruumiinpilkkoja minun sisälläni oikein piilee, kun pitää noita sairaalasarjoja sihdata. Mutta toisaalta pidän myös umpipositiivisesta Gilmore Girls-sarjastakin,(toinen imurointirikoksen kohde); oikeastaan se on ainoa sarja jota seuraan alusta asti yhtään jaksoa menettämättä.