Kuva: Slavoj Zizek Hitchcock in Linnut-elokuvasta varastetussa otoksessa. ( The Pervert's guide to Cinema, 2006)
Cinema is the ultimate pervert art. It doesn't give you what you desire. It tells you how to desire.
Slavoj Zizek
Eilen vietin pitkästä aikaa elokuvailtaa kotona. Katsoimme Sophie Fiennesin ohjaaman elokuvan The Pervert's guide to Cinema , jossa, yllätys yllätys, Slavoj Zizek johdattaa elokuvan maailmaan lacanialaisen psykoanalyysin näkökulmasta. Kuulostaa varsinaiselta action-pläjäykseltä, eikö?
Tosiasiassa elokuva on yli kaksituntinen luento, jossa Zizek tyhjentävästi analysoi mitä elokuva voi kertoa meidän haluistamme ja fantasioistamme. Käyttäen kohtauksia mm.Hitchcockin, Lynchin, Tarkovskyn ja Chaplinin elokuvista Zizek sekä selittää elokuvan keinoja ulkoistaa meidän sisäinen maailmamme, mutta samalla selventää sitä, miten lacanialainen psykoanalyytikko oikein näkee ihmisen psyyken.
Kaksituntista juttelua on vaikea tiivistää pariin riviin, mutta mieleeni jäi pari "iskulausetta": Kun fantasia tulee todeksi, muuttuu se painajaiseksi. Fantasia ei merkitse pakoa todellisuudesta, vaan mahdollisuutta toteuttaa sitä osaa itseämme, jota 'todellisessa elämässä' emme voi toteuttaa.
Olin nähnyt melkein kaikki elokuvat, joita Zizek lainasi, mutta mieleenpainuvimmaksi jäi ote elokuvasta, jota en ole koskaan nähnyt, nimittäin ote Tarkovskyn Stalkerista. Elokuvassa ollaan kaupungissa nimeltä Zone jossa Stalkerit ovat erikoisia henkisiä kykyjä omaaavia yksilöitä, ainoita, joilla on taito johdattaa salaiseen 'Huoneeseen', paikkaan, jossa kaikki salaisimmat toiveet toteutuvat. Niin, mitä sitten ovatkaan ne meidän salaisimmat toiveemme?
Niinhän sitä aina sanotaan: mieti tarkkaan mitä rukouksissasi pyydät, sillä joskus rukoukset toteutuvat. Tai kuten Zizek sanoo:
The problem for us is not are our desires satisfied or not. The problem is how do we know what we desire.
Kaiken kaikkiaan koko elokuva oli hyvin johdonmukainen, myös koska Zizekin valitsemat ohjaajat ovat näkemykseni mukaan kaikki enemmän tai vähemmän Freudin lapsia; Hitchcock ainakin loi henkilöhahmonsa kuin suoraan psykoanalyysin oppikirjoista Egoineen ja Idineen, puhumattakaan Lynchistä, joka on kuin kuvitusta Freudin unientulkintaan.
Vaikka itse en nyt ole kovin suuri Freud-tai Lacan-fani, oli kiinnostavaa tarkastella tuttuja elokuvia uudesta näkökulmasta. Ajateltavaa riittää- myös elokuvien roolista ylipäänsä.
Zizekin mielestä nimittäin elokuvat ovat tarpeellisia, suorastaan korvaamattomia nykyisessä maailmassa, näin hän toteaa elokuvan loppulauseessa:
In order to understand today's world, we need cinema, literally. It's only in cinema that we get that crucial dimension which we are not ready to confront in our reality. If you are looking for what is in reality more real than reality itself, look into the cinematic fiction.
Kuva: David Lynch: Blue Velvet, 1986 Amerikkalainen unelma, joka toteutuessaan onkin painajainen?
5 kommenttia:
Noihin ajatuksiin voi tietyssä määrin yhtyäkin. Miten löytää yksilötasolla itseä "oikealla" tavalla, voisko sanoa terapoivat filmit ja kirjallisuus. Musiikissakin on pitkälti kysymys samasta asiasta.
Myöhään eilen illalla hypin kaukosäätimellä Tv-kanavilta toiselle. Joka kohteessa oli jotakin väkivaltaista: yhdessä verinen nainen makaamassa maassa...toisessa osoitettiin juuri aseella toista...jne. Mietin juuri tuolloin mihin tarpeeseen näitä meille näytetään? Mikä filosofia kaiken kauhun nähtäväksi tuomisella onkaan? Terapoivatko ne meissä asuvaa vihamielisyyttä ja väkivaltaa? Pysymmekö paremmin yhteiskuntakelpoisina näitä tuijottaessamme?
Fantasiamaailmankuvien käsittelyssä on tietysti eroja, mutta onko väkivalta vähentynyt samaan aikaan kun elokuvateollisuus ja kirjallisuus suoltaa ko. aihesta yhä enemmän ja raaempaa materiaalia? Ei siltä ainakaan vaikuta.
Itse uskon varsin vastentahtoisesti siihen teoriaan, että väkivallan katsomisella olisi jonkinlainen katarttinen vaikutus.
Luulen että väkivaltaisuuden lisääntyminen esim. televisiosarjoissa voisi johtua eräänlaisesta emotionaalissta tyhjiöstä, jossa sarjojen käsikirjoittajat elävät, toivottaasti se ei heijastele suurempaa, koko yleisöä koskevaa tyhjiötä.
Niin kysyntä lisää tarjontaa, ja kai siten myös tapahtuu päinvastoin.
Luin aamun lehdestä tekstiviestipalstalta viestejä, joissa kerrottiin mm. television katselemisen lopettaneista. Eräskin oli tehnyt tv:stä kissalleen mökin.
Digiuudistus, uudet maksullisiksi muuttuneet kanavat, kyllästyminen ainaisiin uusintaohjelmiin voivat hyvinkin nostaa ärsytyskynnyksiä, karkoittaa yhä useampia pois television seurasta.
Minulla on sellainen käsitys että nykyinen "lyömätön linja" kasvattaa lapsia väkivaltaisuuteen.
Kun lapset saavat keskenään päästää höyryjä, antaa ja ottaa, he oppivat väkivallan kielen ja sen kieliopin.
Raaka väkivalta johtuu usein siitä, ettei tunneta sen kielioppia, ymmärretä sitä, ja tästä syystä ei tunneta myöskään sen rajoja.
Petja, en ole samaa mieltä.
Lapset, jotka kasvavat väkivaltaisessa ympäristössä ja kokevat sitä omassa nahassaan, eivät ainoastaan puhu nyrkein paljon herkemmin, mutta kuluttavat myös enemmän väkivaltaviihdettä.
Väkivaltaviihde kertoo yhteiskunnan (olipa se sitten amerikkalainen tai kiinalainen) väkivallan ihannoimisesta.
Myös suomalainen 'mies'kulttuuri ihannoi nähdäkseni väkivaltaa.(tarkoitan tässä esimerkiksi sellaista jääkiekko-nimistä peliä)
Eri asia on se, että lasten leikkeihin ei pitäisi aikuisen aina mennä väliin. Nahinointi on nahinointia. On vain oltava tarkkana, koska joskus nahinointi ei olekaan leikkiä, ja silloin on aikuisen mielestäni asiaan puututtava.
nimi. kukkahattuope
Lähetä kommentti