Oi isät, nuo väkevät...ei kun ne taisikin olla äitejä. Sukupuoliroolien muuttuminen on jatkuvasti ajankohtainen aihe, koska valitettavasti yhteiskunta ei voi vastata muutoksiin sillä nopeudella, jota siltä vaadittaisiin, jottei lainsäädäntö aiheuttaisi epäoikeudenmukaisuuksia.
Yksi ryhmä, joka kärsii antiikkisesta lainsäädännöstä ja asenteista, ovat eronneet isät. Viime vuonna(korjaus: paljon aiemmin) taisi joku isä roikkua hämähäkkimiehenä Englannissa; muutama päivä sitten italialainen isä tempaisi Rai:n suorassa lähetyksessä bensapullon, lirutti siitä päälleen ja uhkasi sytyttää itsensä, jos toimittaja ei lukisi isän valmistamaa tiedotetta. Tapaus aiheutti tietysti kohua, mutta kuten tuollaiset äärimmäiset teot yleensä, tämäkin sai aikaan keskustelua teosta, ei sen syistä. Oli tietysti tuomittavaa, että isä kiristi moisella eleellä, myös siksi, että hänen oma poikansa joutui seuraamaan tapahtumaa ja osallistumaan miehen rauhoittelemiseen. Isä kuitenkin vakuutti, että teon epätoivoisuus on todellisuutta kaikille niille isille, jotka eivät näe lapsiaan siksi, että äidit ovat kadonneet lasten kanssa, pahimmassa tapauksessa ulkomaille paljastamatta olinpaikkaansa. Isille ei jää kovin hääppöisiä mahdollisuuksia lastensa löytämiseen, myös siksi, että ymmärtääkseni Italian laki ei tunne lapsen ryöstöä perheenjäsenen tekona. (Esimerkiksi tuo sytkäriheppu oli vuositolkulla yrittänyt nähdä poikaansa, jonka äiti oli vienyt Australiaan)Siis jos äiti vie lapsen mennessään, hän ei riko muuta kuin isän ja lasten moraalista oikeutta nähdä toisiaan. Isän on kovin vaikea saada tuollaisessa tilanteessa yhteishuoltajuus, joka italialaisessa lainsäädännössä on vieläkin aika uusi ilmiö.
Lapsiaan epätoivoisesti kaipaava isä on aika kaukana perinteisestä italialaisesta isäkuvasta. Siitä esimerkkinä voisi olla Taviani veljesten ohjaama 70-luvun lopun elokuva, joka perustui Gavino Leddan kirjaan "Padre Padrino". Nimi (englanniksi Father and master; suomennettuna Isäni, herrani) viittaa siihen, että Leddan kuvailema isä oli despoottinen tyranni, joka vaatii ehdotonta tottelevaisuutta kuin orjaisäntä. Tyranni-isiä toki on joka kulttuurissa, mutta koska italialaisen perheen roolit jakautuivat hyvin tiukasti niin, että isä on perheen pää ja kaikki päätösvalta on hänellä, oli isien mahti sekä lainsäädäännöllisesti että kulttuurisesti aivan toista luokkaa kuin esim. Suomessa. Isät olivat perheen julkinen puoli, naiset intiimi. Isän valtaa ei kukaan kyseenalaistanut, ei naiset, jotka taipuivat fyysisenkin vallankäytön alla, saatikka lapset, joille äiti muodostui ehkä siksikin pyhimykseksi, jonka esikuvana Neitsyt Mariaa palvotaan.
(Kautta aikojen naiset ovat tietysti käyttäneet älykkäinä piilovaltaa, ja kai italialaisetkin tuntevat kaulinta heiluttelevan muijan; tosiasia kuitenkin on, että vaimo oli vaimo, vaikka mies olisi kuinka hakannut tai hankkinut rakastajan, mikä olikin yleinen käytäntö)
Kun tällainen jäykkä roolitus sitten joutuu uusiksi, kun esim. avioerot yleistyvät ja naiset alkavat hakea taloudellista itsenäisyyttä, käy niin, että miesten etulyöntiasema kääntyykin heitä vastaan. Kun nainen on itsestäänselvästi ensisijainen huoltaja, ei ero-isillä ole siihen paljon nokankoputtamista.
Eräs n. 60-kymppinen mies, oppilaani, kertoi, että hänen vaimonsa syyttää häntä siitä, ettei ole koskaan ottanut lapsiaan syliin, kun he olivat pieniä. Mies ihmetteli: " Voiko se muka olla totta? olinhan minä aika paljon poissa...". Nyt isät osallistuvat synnytyksestä asti kaikkeen, vaihtavat jopa vaippoja (!).
Ehkä lait joku päivä kuvastavat näitä uudistuneita rooleja.
6 kommenttia:
Minä olen suhtautunut aina liberaalisti pojan ja äidin tapaamisiin, vaikka olisivat tavanneet joka vuosi.
Hetkinen, tuo meni vähän yli hilseen. Peräti kerran vuodessa?:D
On niitä syitä niin miehissä kuin naisissakin. Itse olin monta vuotta yksinhuoltaja enkä saanut tyttäriemme elatukseen koskaan heidän isältään penniäkään.
Mutta nykyään puhutaan vain miespoloisista. Pitäisi pikemminkin puhua lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa.
Yksi pääsky ei vielä kesää tee. Valitettavasti tutkimustieto ei juuri tasa-arvoistumisesta kerro. Miesten tuntuu olevan todella vaikea tajuta, että tasa-arvoa erossa edeltää tasa-arvo parisuhteessa ja muutenkin. Eron hetkellä on myöhäistä puhua tasa-arvosta.
Noiden julkisuuteen päätyneiden tapausten taustalla - ainakin minun kokemukseni mukaan - on usein vuosia jatkunut perhehelvetti. Kukaan jolla ei ole vahvoja siteitä toiseen kulttuuriin ei muuta lapsineen vain kiusaa tehdäkseen. Mielenkiitoista näissä demonstraatioissa on se, että ne yleensä korostavat nimenomaan isän oikeuksia, ei lasten.
Itse en viitsinyt edes vihjailla, että isässäkin saattaisi olla jotain vikaa, jos äiti häipyy lapsineen...
Tosiasia kuitenkin on, että nimenomaan hetteiselle pohjalle perustettu kansaivälinen avioliitto on riskialtis siinä suhteessa, että kun ero tulee, ihan logistiikka estää ylläpitämästä lapsen suhdetta molempiin vanhempiin luonnollisella tavalla.
Tunnen tapauksen (tai kaksikin), joissa nainen on päättänyt erosta huolimatta jäädä miehensä kotimaahan, juuri siksi että kokee sen myös omaksi kotimaakseen, mutta myös lasten takia.
Itse en suoraan sanottuna tiedä mitä tekisin.
Kun lapset eivät näe isäänsä, taitaa suurin syy edelleenkin olla isässä, joka puuttuu, ei äidissä jonka sen estää. Mutta juuri siksi pitäisi olla tarkkana, ettei yleistetä.
Sinut on haastettu! Kurkkaa osoitteeseen: http://muikku.vuodatus.net/blog/349079
No ei tietenkään käytännössä joka vuosi, mutta olisivat voineet mun puolesta tavata vaikka joka vuosi
Lähetä kommentti