Haltioituminen

Harjoittelin salaisen agentin taitojani valokuvaamalla salaa ja luvatta. Ensin otin tuomiokirkon museossa pari kuvaa reliefeistä, sitten kiinalaisessa take-awayssa lehteä lukevasta miehestä.

Varsin monimutkaisia ajatuksia taiteesta tuli mieleen, kun tuli käytyä kahdessa aivan erilaisessa, melkein voisi sanoa vastakkaisessa näyttelyssä peräkkäisinä päivinä. Lauantain valokuvanäyttely oli ihan... ok, mutta eilen kävimme tuomiokirkon museon keskiaikaisia kirkkotaide-esineitä esittelevässä näyttelyssä, joka vei upeudessaan jalat alta. Näin mm. Fredrik Barbarossan kirjoittaman kirjeen (ainakin allekirjoitus oli kai hänen), messukirjoja, jossa oli "nuotitusta" ennen nuottiviivojen keksimistä sekä taidokkaasti koristellut kannet, kannettavia alttareita, krusifiksejä, joiden ilmaisuvoima oli sanoinkuvaamaton, kirkkotekstiilejä, joiden mikroskooppisia pistoja ja hienostuneita värejä tuijotin haltioituneena, ja kiloittain kultaa ja hopeaa kynttelikköinä, kyyhkysen muotoisina ehtoollileipäastioina ja vateina. Olin jo aivan haltioissani kiinteän näyttelyn reliefeistä, jotka ovat tuomiokirkon restauroinnin jäljiltä näytteillä; muiden esineiden äärellä tuntui kuin olisi päässyt sadan ja yhden yön tarinoiden aarreluolaan.

Melkein mieli tekisi märistä, kuinka joskus menneinä aikoina taide oli sentään jotakin, eikä sutaisuja oman navan kaivelun ja kapakassa istuskelun välillä. Mutta se olisi väärin aikalaisia kuvataitelijoita kohtaan. Parrakkaampi puoliskoni tosin totesi osuvasti keski-aika-näyttelystä poistuessamme, että taide-esineistä kuulsi oikea hartaus, halu tehdä nöyrästi vain ja ainoastaan niin hyvää ja kaunista kuin mahdollista; siksi niiden edessä oli helppo haltioitua.
Mutta nykytaide on irtaantunut käsityöstä, ja valitettavasti tuossa irtaantumisessa taiteesta on kadonnut käsityötaito(siis karkeasti yleistäen) ja käsityöstä taiteellinen ilmaisu. Kun katselin Brotheruksen valokuvia, ne aiheuttivat älyllisen elämyksen, mutta ei sitä haltioitumisen tilaa kuin tuntemattoman tekijän hopeinen Jeesus ristillä. (Aiheella ei ole merkitystä, en ole uskonnollinen). Kun näen Brotheruksen istumassa maisemassa, hän tuntuu kysyvän: " mitä minä teen täällä, kuulunko minä tähän?" (Samaa tuntui pohtivan silmälasipäinen alaston mies mäntykankaan keskellä vedessä seisten) Se on minusta aika olennainen kysymys tähän maailman aikaan. Brotherus ehkä pohti kuvissaan ihmisen ja luonnon/ympäristön suhdetta ylipäänsä, mutta "taidemaailma"(joka on minusta hiukan vastenmielinen galleriasysteemeineen) voisi kaiken kaikkiaan joskus kysyä sitä itseltään: " mitä me täällä teemme?"

Mutta ehkä on epistä verrata nuorta helsinkiläisnaista vuosisatojen taakse kadonneisiin käsityöläisiin, joiden teokset ovat jääneet eloon kaikkien näitten vuosien jälkeen. Haltioituminen. Se ei ole helppoa näinä päivinä. Mutta sitten kun on kerran haltioitunut, tulee niin "yliherkistynyt" olo. Kun tuomiokirkon museosta suunnistettiin hakemaan kiinalaista ruokaa, ruokapaikan tuolilla lehteä lukeva kiinalaismies oli niin kaunis, että piti ottaa salaa kuva.