Olen päättämässä joitakin kursseja.
Kouluttajan työssä ei koskaan tule valmista, joten kurssien päätöstentit luovat edes jonkinlaisen illuusion siitä, että jotain on saatu valmiiksi, päätökseen. Haikeaa on se, että useimpia kurssilaisia ei enää näe. Ryhmä, joka joskus liisteröityy tiiviiksikin(muistan ryhmiä, jotka itkien halailevat toisiaan viimeisellä oppitunnilla ja vannovat uusien tapaamisten nimeen, koska tunneilla on jaettu raskauksia, sairauksia, kuolemia ja muita suuria asioita), levittäytyy(ei hajoa!), jokainen jatkaa matkaa omaan suuntaansa. Joskus joukko havahtuu vasta loppusuoralla Ryhmäksi, ja silloin kaikki jää ikäänkuin kesken; tuntuu kuin joutuisi keskeyttämään retken ennen kuin eväät on syöty. Joskus ryhmä löytää vain yhden yhteisen nimittäjän, kouluttajan, joka luokan oven suljettuaan irrottaa jäsenistään ne ohuet langat, jotka ryhmää yhdistää ja ripustaa ne kahvaan roikkumaan. Mutta kaikki ovat saaneet aina jotain ryhmältä, minä ehkä eniten, kun kuskina, oppaana ja kartanlukijana saan olla.
Mulla on kiva työ.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti