Blaa blaa

Odottelen että minua tullaan hakemaan illanviettoon, ja koska odottavan aika on pitkä, ajattelin kirjoittaa jotain uutta ja raikasta pitkään kuivilla olleeseen blogiini.

En nyt sitten kuitenkaan saa mieleeni mitään uutta saatikka raikasta, koska olen ammentanut tämän viikon aikana pienestä päästäni jokaikisen idean. En yleensä viitsi esittää työn sankaria, mutta tämän viikon jälkeen on pakko taputtaa itseään olkapäälle. Pidin intensiivikurssin (en tosin ihan yksin) 10 opiskelijan ryhmälle, joiden taso vaihteli aloittelijasta yli 10 vuotta englantia opiskelleisiin. Oli siinä keksimistä, että ryhmä oppii, viihtyy ja selviää hengissä. Jotta opettaja-akrobatiani ulottuvuudet tulisivat ilmi koko briljanttiudessaan, tähdennän(sanotaanko noin?) että opetin ns. normaaliryhmiäni ja oppilaitani "siinä sivussa". Tiistaina läksin kotoa kello 8.15 ja tulin takaisin 21.08.
(Muina päivinä oli vähän lyhyempiä rupeamia)

Ja perjantaina intensiivioppilaani kyselivät, opetanko heitä tulevaisuudessakin; heillä on tiedossa kai jonkinlainen "business English"-jakso. (Ryhmä on työttömien koulutusryhmä, siitä johtuu heterogeenisyys). Ja ryhmän heikoin oppilas PUHUI englantia. (Tullessaan ei osannut edes one, two, three) (ja oli tautisen ujo puolalainen) (jolla muuten oli aika outo nimi: Malgorzata; Italiassa hän käyttää nimeä Margherita).

Siis: hyvä minä. Kyllä sitä joskus pitää itseään vähän kehua, siis aiheesta. Se siitä kissan hännästä.

Ja missä se noutaja viipyy?

Menen syömään borlengoja. Ne ovat paikallinen herkku. Muurinpohjapannua muistuttavalla kaksipuolisella pannulla paistetaan ohuen ohuita plättyjä ihan tavallisestä, löysähköstä hiivataikinasta. Sitten lätkitään leikkelettä ja juustoa päälle, taitetaan kahdesti ja syödään lambruscon kera.
Mutta jos kohta ei noutaja tule, on pakko ottaa jotain välipalaa. Paistoin viemiseksi toskakakun (siis olen työnsankariuden lisäksi myös varsinainen kodin hengetär) ja se tuoksuu...on tämäkin tuskaa. Kohta jää kakku viemättä.

..ei kun nyt se noutaja tuli!