Vanha äitee vänisee ja heittää hyvästit sohvalle

Eilen innostuin lukemaan Yeatsin runoja ja tämä osuu nyt kyllä ihan just nappiin:

10. The Song of the old Mother


I RISE in the dawn, and I kneel and blow
Till the seed of the fire flicker and glow;
And then I must scrub and bake and sweep
Till stars are beginning to blink and peep;
And the young lie long and dream in their bed 5
Of the matching of ribbons for bosom and head,
And their day goes over in idleness,
And they sigh if the wind but lift a tress:
While I must work because I am old,
And the seed of the fire gets feeble and cold.


En nyt ihan uunia sentään tarvitse aamulla sytytellä, mutta oih, muuten on vanhan äidin elo niin raskasta, jotta...ja nuoriso vaan lötkyilee.
Olen hinkannut ikkunaraameista nikotiinia pois, silittänyt verhoja ja siirrellyt kuivanrapsakoita huonekasvin rankoja ruukuista toisiin siinä toivossa, että niistä vielä löytyy virtaa. Heitimme vanhan sohvankin jaloista (se oli ihan oikeasti tiellä); ensin sopeutamme sen kierrätystavaran elämään pitämällä sitä autotallissa pölyttymässä parisen viikkoa ja sitten kutsumme jätehuollon noutamaan sen pois. Kun joku aika sitten ostimme uuden steriilin vuodesohvamme, emme raaskineet heittää entistä pois, vaan tungimme sen keittiöön. Nyt keittössä kaikuu oudosti kun miljardien pölypunkkien ja muutaman hämähäkin terraario on poissa.

Muistomme ovat kanssasi, oi sohva.
Kestit niin kissanpissit kuin teeläikätkin,
hikiset peffat, karvaiset jalat ja tassut;
koskaan et valittanut, nitkahdit vain
tarjosit lohdullisen ja pehmeän sylisi
talven sumuista kotiin palaavalle
ja tallensit sukkamme,
lehtemme, pallomme, leivänmurumme
jotta ne iloiten voisimme löytää
äidillisistä poimuistasi.
Kiitos.