Jääkarhu tropiikissa

Kuva: Monfestino, Modenan Apenniinit

Tänään oli kuuma. Kun vastenhakoisesti huruttelin ruokaostoksille kolmen aikaan, apteekin mittari näytti 29 astetta.

Käyn opettamassa myös yrityksissä, ja yksi yrityksistä on todella kauniilla paikalla: päärakennuksen lasipalatsin hehtaari-ikkunoista näkee Apenniinien kukkuloita, joilla tönöttää kauniissa riveissä puita, taloja ja viiniköynnöksiä. Sisällä on tyypillinen toimisto-ilmapiiri, joten nuo maisemat ovat kuin jättimäisiä seinämaalauksia, aivan toisesta maailmasta. Näkevätköhän toimistoissaan joka päivä näpyttelevät työntekijät nuo maisemat, vai ovatko ne heille liian tavallisia? Vaikken lasipalatsista välitäkään, menen tuohon rakennukseen mielelläni, ihan vaan maisemien vuoksi. Toisessa kerroksessa on lisäksi taidetta, joka kiehtoo: jättimäinen keraaminen veistos madonnasta taivaansinisessä viitassaan leikkaamassa paratiisin ruohoa, jaloissaan jeesus-lapsi leikkimässä sammakon kanssa. Ehkä siitä pitäisi joskus napsaista kuva, on se niin merkillisen kiehtova kamaluudessaan.

Mutta kuten sanottu, on kuuma, paitsi näin illalla.
Koska pidän syksystä, nautin iltojen viileydestä enemmän kuin päivien auringosta. Onkohan minulla joku talviuni-geeni tai vain suomalainen melaniinineritys, mutta eilen haikailin ihan urakalla pimeää ja sadetta.
Sitten tänään aamupäivällä edelläni körötti traktori peräkärry täynnä viininrypäleitä ja ne Apenniinin kukkulat hehkuivat vehreinä ja ajattelin, että ei tämä lämpökään pöllömpää ole.
Nyt Maija tuli tuijottamaan näytön eteen ja painaa tassunsa käteni päälle. Se on merkki siitä, että on aika jakaa illallista talon selkärankaisille.