Kissa nostaa häntäänsä

Syysflunssaa on liikkeellä. Lämpötila hyppää päivän aikana aamun viileästä 15 asteesta iltapäivän 25:een, ja välillä on kylmä ja sitten taas hikoiluttaa; siitäkös mikrobit tykkää.
(15 astetta ON viileää. Työkaverini, joka on syntynyt tropiikissa, tuli jo tässä eräänä päivänä töihin villatakkiin pukeutuneena)
Kuten kuka tahansa työmoraaliltaan korkea ihminen minulla on tapana sairastua vain viikonloppuna tai lomalla, joten nyt lepäilen kuumien juomien kera ja taistelen flunssaa vastaan; maanantaina olen takuulla taas taistelukunnossa.

Eilen sain positiivista palautetta työstäni. Vaikka itse olenkin tyytyväinen työhöni, kun näen, että asiakkaat ovat tyytyväisiä, on mieltähivelevää, että myös"selän takana" asiakkaat kehuvat. Kyse ei ole siitä, että olisin jotenkin erityisen erinomainen: työpaikkani kulttuuriin kuuluu se, että asiakkailta kysytään palautetta useasti, lähes joka oppitunnin jälkeen, ja he myös sitä antavat. Tiedän siis saavani myös satikutia, jos siihen on aihetta. En usko koskaan tehneeni työtä paikassa, jossa hyvät tulokset näkyvät heti myös työnantajan silmissä, ei ainoastaan omana ja asiakkaan tyytyväisyytenä. On kivaa olla arvostettu. Se näkyy myös rahassa: saan lisää töitä, jos minua kehutaan. Yksinkertaista. (Tosin arvostusta voisi osoittaa myös siten, että maksaisi kunnon kuukausipalkkaa, mutta se on ihan utopistista.)

Mukavinta tässä on se, että en ole erityisesti tuntenut suorituspaineita, vaan olen tehnyt vain oman parhaani. Siis sen parhaani, jonka tekisin joka tapauksessa. Olen aikaisemminkin kokenut, että terveellä työmoraalilla (tekisi melkein mieli lisätä: suomalaisella työmoraalilla...mutta jääköön) varustettu ihminen saa italialaisessa kulttuurissa arvostusta helposti. En ole myöhässä koskaan (mikä on aika harvinaista täällä), olen tottunut siihen että töitä tehdessä tehdään töitä: oma-aloitteisuus ja ahkeruus huomataan heti. Mutta yllättäen olen saanut parasta palautetta siitä, että tunneillani on hauskaa. Ja väitän, että se ei ole suinkaan kiinni siitä, että olisin jotenkin erityisen hauska ihminen, vaan AMMATTITAIDOSTA. Olen kokemuksen ja opintojen kautta hankkinut taitoa ja tietoa siitä, miten oppitunneille voi luoda rennon ilmapiirin, ilmapiirin jossa oppimiseen tulee halu. Aina se ei voi onnistua, mutta useimmiten kyllä.
Tämä on siis musiikkia korvilleni:
- Hei, tämä tunti meni tosi äkkiä!
- Viikonloppuna aion opiskella lisää!

Työ on helppoa kun sitä rakastaa. Ja tällä menolla minulle kehittyy niin terve itsetunto, ettei minua kohta suomalaiseksi tunnista!
(Ehhehe.)

kuva: keraaminen madonnaveistos SYSTEM (keramiikkateollisuuslaitteiden valmistaja) päärakennuksen aulasta; vaikka kuva on kehno, kannattaa klikata isommaksi ja ihailla.

2 kommenttia:

Leonoora kirjoitti...

Olipa mukava lukea ajatuksiasi.
Itsekin sain lauantaina Kirjallisuustapahtuman luentojen väliajalla erään henkilön välityksellä ilahduttavia terveisiä eräästä kirjallisesta "työstäni".
Iloni oli sitäkin suurempi, sillä ko. terveisten lähettäjä on erittäin kriittinen henkilö.

सारी kirjoitti...

Kiitos, itsensä selkääntaputtamista pitäisi harrastaa useamminkin. Aina tulee ruoskittua itseään kaikesta ihan turhastakin.
Aina voi parantaa ja itsekehu haisee jne jne, mutta kyllä niitä kehujakin voi ottaa vastaan kursailematta kun ne on aiheesta.
Ja oikeassa olet, kriittisten ihmisten positiivinen palaute lämmittää erityisesti!