Olen puolihuolimattomasti seurannut vaalikamppailua. Sekä amerikkalaista että italialaista. Ja vähän espanjalaistakin.
Jostain syystä demokratia on nyt iskulauseita. Obaman mielestä "me voimme", italialaisen demokraattisen puolueen kärkimiehen Veltronin mielestä "voidaan" (Si può fare on siis passiivi-versio hokemasta "Yes, we can") . Espanjassakin voidaan, en nyt muista missà muodossa.
edit. "Con Rajoy es Posible" (With Rajoy it's Possible).
Juu, kyllä me voidaan ja mahdetaan. Mitä, se on sitten hieman epämääräisempää. Kaikkea hyvää kai.
Tunnen tällaisen politiikan edessä uhmaa. Aivan samanlaista uhmaa kuin torstaina motivointi-palaverissa. Minulle ei tarvitse ladella itsestäänselvyyksiä, tarjota unelmia, hehkuttaa yhteistyön hedelmällisyyttä.
Siinä torstain luennoitsija oli oikeassa, että homo sapiens on nyt homo emotionalis. Ostamme ja omaksumme mitä vain, jos saamme kokea tunteita, emootioita. Hienoja kokemuksia. Ystävyyttä. Liikutusta.
Uhman lisäksi tunnen lievää kauhua, koska amerikkalaisesta politiikasta ei olla lainaamassa ainoastaan iskulauseita, vaan myös jotain vakavampaa: abortinvastaisesta fanatismista on tulossa poliittinen liike. Pelkään, että naisena joudun puolustamaan oikeutta tehdä abortti. Se on niin vastenmielinen ja absurdi ajatus, että en anna anteeksi niille, jotka tekevät abortista poliittisen aseen.
Olisipa kiva ajatella, että oikeastaan politiikka ei minua liikuta, ja että mitäs jos laittaisin jotain kivaa iltapalaksi. Olisi kiva olla homo emotionalis, ja tuntea vain kivoja tunteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti