Tämä flunssaloma on ollut todella tylsä.
Olen lukenut. Olen surfaillut. Olen tehnyt kevyitä kotitöitä(joita en tietenkään voi paljon tehdä, kun olen niiiin kipeä). Olen katsonut televisiota. Ja katsonut televisiota.
Alku-iltapäivän ohjelmatarjonta on sitä parasta itseään. Saippuoita ja talkkareita.
Nyt tiedän, että Ridge saattaa ehkä sittenkin olla Brookelle se oikea. (Eikö ne jo menneet joskus viisi vuotta sitten naimisiin?) Uppo-oudot nuoret aikuiset ovat Brooken/ Ridgen/ Taylorin lapsia, joiden olemassaolosta tuskin olin tietoinen.
Pohjois-Italialaisen kauppakeskuksen monimutkaisista henkilösuhteista en ole saanut selvää sitäkään vähää; joku nainen huomasi rakastuneensa pappiin, joka oli hänen nuoruutensa ensirakkaus, mutta näköjään sittemmin on tehnyt tärkeitä valintoja. Näin tosin papin (muistaakseni eilen) rukoilemassa varsin voimakkaan tunnemyrskyn kourissa, joten ehkä vetovoima on molemminpuolista.
Parinmuodostusohjelmassa, jossa wannabe-julkkikset etsivät elämänsä miestä/naista, keskustelu jämähtää liian usein jänkkäämiseksi, joten en ole jaksanut saada selville, kuka on kenenkin suosikki; yleensä ohjelma on mainiota taustaporinaa pienille nokosille. Mutta usein ohjelmassa yritetään salapoliisikeinoin saada selville, kuka on oikeasti ihastunut ja kuka vain haluaa julkisuutta. Ei ole helppo rakastua telkkarissa.
Samaan aikaan on toisella kanavalla talkkari. Eilen vieraana oli nainen, joka näkee sydämiä joka puolella: puhelimenlaturin johdossa, kahvinvaahdossa, vesipisaroissa, kivissä. Ihmeelliseksi nuo sydämet tekee se, että naiselle ne ovat viestejä hänen kuolleelta pojaltaan. Hän saa lohtua niistä.
Kunnioitan suuresti toisten surua, mutta miten minusta tuntuu, että joka päivä olen jossain talkkarissa nähnyt jonkun kertovat suuresta menetyksestään (kuollut on oma poika/tytär/isä/äiti). Ja haastattelijat tuntuvat suorastaan tiristävän näitä kertojia, jotta he varmasti itkisivät edes vähän.
Kaiken kaikkiaan, minulla on vahva tunne siitä, että saippuasarjat eivät enää riitä. Televisio ei ainoastaan toimi tunteiden siirtäjänä, se myös opettaa miten tunteita ilmaistaan. Tätä tehtävää ei "fiction" enää täytä, halutaan oikeita ihmisiä, oikeita tunteita.
Televisio on kodinkone.
Tunteiden tehosekoitin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti