Into the Wild


Kuvia lisää kuvablogissa

Katsoimme juuri Sean Pennin elokuvan "Into the wild".
Suosittelen kaikille niille, joita houkuttaa kaiken jättäminen ja villiin pohjolaan muuttaminen. En suosittele niille jotka ihan oikeasti aikovat jättää kaiken ja muuttaa villiin pohjolaan.

No, oikeasti, elokuva on kaunis kuvaus nuoren miehen matkasta aikuisuuteen. Olin positiivisesti yllättynyt. Elokuvan musiikkia olen jo kuunnellut kuukausitolkulla; se on Eddie Vedderin käsialaa ja vanhana Pearl Jam-fanina olen pyärittänyt sitä automatkoilla yhden jos toisenkin kerran.
Nyt tutut kappaleet saivat uuden merkityksen kun liitän ne tuon mainion elokuvan unohtumattomiin maisemiin. Niitä katsellessa kyllä teki mieli lähteä amerikkoihin. Varsinkin kun vast'ikään olen kuullut aika usean tutun matkakertomuksia lätäkön takaa. Kunpa sinne voisi liftata!

Aikaisemmin kävimme kävelyllä keskustassa, ja siellä olikin paljon väkeä filosohveeraamassa. Me osallistuimme ostamalla kirja-automaatista kaksi vihkosta. Tuttua ja turvallista: Slavoj Zizekin juttuja instituutioista ja politiikoista ja Zygmunt Baumannin pohdintaa uskomuksista ja ideologioista. Muuten emme olleet kovin filosofisella (tai paremminkin festivaali)tuulella, joten kävellä posotimme kaikkien tapahtumien ohi ja haimme edellämainitun leffan ja kebabit evääksi.
Jotta semmosta meidän rauhaan.

3 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Kyllä meidänkin performanssi-viikonlopustamme jäi lievän filosofinen mieli.

Ei mitään tavattoman monimutkaista. Vain se miten eri tavalla ihmiset kokivat eri esitykset.

Se väsyttää että esityksiä oli taukoamatta kaksi päivää. Ja välähdyksiä tuli uniin ja unet eivät olleet aina mukavia, joten nukkuminen oli repaleista.

Nyt olen nukkunut senkin edestä.

Silti siis: ihmiset ovat esiintyjinä jonkinlaisia tauluja. Heitä itseään on vaikea nähdä. Jälkeenpäin puuskuttavaa ja hermostunutta ja väsynyttä ihmistä halatessa tuli sellainen olo että oletko varma että se oli sen arvoista.

Oli tottakai minulle, mutta entä esiintyjälle?

Sari kirjoitti...

Minuakin aina vähän ahdistaa jos lyhyessä ajassa pitää osallistua moneen esitykseen/näyttelyyn/performanssiin. Joskus menee päivätolkulla yhdenkin hyvän elokuvan sulattamiseen, puhumattakaan elävästä taiteesta!

Joskus sitäpaitsi ei vain ole vastaanottavaisella tuulella. Kuuntelin tuomiokirkonaukion yleistä luentoa n. 15 minuuttia, ja kaikki mitä puhuja sanoi oli todella mielenkiintoista, mutta en vain jaksanut juuri silloin ajatella niitä aiheita, joista hän puhui. Sen sijaan tuo elokuva osui mielentilaani täsmälleen. Olen pohtinut sitä päivätolkulla...ja nähnyt siitä unia. Niin, jos taide pääsee uniin, on kai se merkki siitä, että jotain tärkeää löytyi.

Se mitättömäm kokemuksen perusteella, mitä minulla on teatterista, jokainen hikipisara on sen arvoinen!

Petja kirjoitti...

Minä osallistuin kerran performanssiin.

Olin kaupassa, jossa näin... no tarina on niin pitkä, että en viitsi postata sitä toisen blogille