Esineistä ja ihmisistä

Kärsivä orvokki.

Ukkonen jyrisee, linnut sirkuttavat, kirkonkellot kalkkaa ja tämä hiljainen idylli täydentyy lehmuksen tuoksulla joka lehahtaa huoneeseen kostean tuulen joka henkäyksellä.
Uusi klahvipöytä on osoittanut tarpeellisuutensa. Voin kirjoitella ikkunan ääressä, voimme syödä paljon mukavammin kuin ahtaassa keittiössä (ei niin että tämä olkkarikaan nyt erityisen tilava olisi) ja kissalla on enemmän tilaa istuskella vahtimassa puluja ja harakoita.

Luin kiinnostavan artikkelin siitä, miten me kaikki uskomme olevamme parempia kuin ihmiset keskimäärin, ja miten se on oikeastaan tarpeellinen illuusio. Jos ei usko olevansa (siis liioittelematta) ainakin jossakin mielessä osa sitä parempaa ihmiskuntaa, voi se johtaa ns. depressiiviseen realismiin. Kaipa se pitää paikkansa. Minä ainakin osaan ajaa autoa keskimääräistä kuskia paremmin.
Kiinnostava näkökulma artikkelissa oli sekin, että me luulemme ihmisten kiinnittävän meihin paljon enemmän huomiota kuin oikeasti tapahtuu. Jos vaikka sukkiksissa on reikä, meistä tuntuu että kaikki huomaavat sen, kuten myös sen että lausumme jotain maailmoja mullistavan viisasta. Luultavimmin kummassakin tapauksessa 90 prosenttia kanssakulkijoista unohtaa tai yksinkertaisesti jättää kokonaan huomaamatta sekä reiän että viisauden.
( Linkki alkuperäiseen: Graham Lawton: The grand delusion: Egotist, moi?)
( Sori, pitää olla tilaaja että sen voi lukea kokonaan)


Eilen tuli tuo artikkeli mieleeni kun pidin kahdenkeskistä tuntia erään nuoren naisen kanssa. Teimme hauskoja persoonallisuustestejä. (Oiva tapa oppia kuvaavia adjektiiveja). Kun luimme tuloksia, tyttö sanoi että joiltain osilta kuvaukset pitivät paikkansa, mutta että hänen paras ominaisuutensa on jonkinlainen "kuudes aisti", kyky nähdä ihmisistä ensisilmäyksellä heidän "syvin olemuksensa". Ja hän tuntui olevan vakuuttunut olevansa paljon keskimääräistä intuitiivisempi.
Minusta se osuu mainiosti Graham Lawtonin esittämään teoriaan: tyttö ei varmasti ole ainoa, joka uskoo omaavansa jonkinlaista intuitiivista herkkyyttä enemmän kuin muut. Oma tulkintani "kuudennesta aistista" on se, että jokainen meistä löytää ensitapaamisella ihmisistä joko jotain miellyttävää tai luotaantyöntävää. Ajan kuluessa ensivaikutelma joko vahvistuu tai sitten ei, ja valikoivasti muistamalla voimme aina sanoa olleemme oikeassa. Ei ole olemassa mitään vankkaa ja varmaa tapaa mitata sitä, miten hyvin ensivaikutelma piti paikkansa, koska muistamme kaiken myöhemmin oppimamme varjossa.

Ja muisti on harhaanjohtava.

Toinen psykologinen totuus, jota viimeaikoina olen testannut, liittyy ostoksiin. Myös shoppaillessa haluamme jotain, joka on "juuri meille sopiva". Minusta ainakin on kiva tehdä "löytöjä".
Olen nimittäin ostosrintamalla joutunut oman psykologiani uhriksi viimeaikoina. Löysimme Vantage-käytetyn tavaran putiikin ja olemme käyneet jo muutaman kerran katsomassa, mitä sieltä löytyy. Kaupan markkinointi-tekniikka on tehokas: jos tavara on kaksi kuukautta hyllyllä, saa siitä alennusta, jopa 50 prosenttia.
Sen lisäksi hyllyillä on paljon sekalaista euron tai pari maksavaa pikkuroinaa ja krääsää, ja kauhistusten joukosta löytyy "aarteita".
Olen tähän mennessä löytänyt puoleen hintaan intialaisen pöytälampun ja vintage-peltilaatikon ja ostanut eurolla kynttilöitä ja koristekannun ja kynttilöitä ja kynttiläjalan...sanoin jo miehelle että seuraavalla kerralla estää kynttiläostokset, mutta eihän siltä mitään vartarintatukea heru. Se tykkää söpöistä kynttilöistä yhtä paljon kuin minäkin. Olen miettinyt, että ehkä pitäisi viedä mennessään jotain puotiin ja ottaa uutta tavaraa vain, jos voi vaihtaa sen johonkin itselle tarpeettomaan.
Mutta eihän meillä ole mitään tarpeetonta!
Nämä on todistettavasti erittäin tarpeellisia esineitä kaikki:

Vielä pitää löytää sopiva kynttilä.

Viisi kiinalaista elementtiä:Wu Xing. Siis kynttilöitä, joita en koskaan raaski sytyttää.

Kastelukannuksi liian hatara, mutta yrttien vieressä kivan näköinen.

Tänne mahtuu paljon karkkia. (Siis jos joskus sitä on säilytettäväksi asti)

Kynttiläpurkki, jota en raaski edes avata, saati sytyttää.

Ihana.

Idyllisen hiljainen linnunlaulu on saanut seuraa ukkosen haihduttua sateetta kauemmaksi. Ulkoa kantavat lasten pallottelun ja naapurien jutustelun äänet. Taidanpa lähteä kävelylle.

4 kommenttia:

Iines kirjoitti...

Kiva lukea tällaista postausta, jossa kirjoittaja suhtautuu asiaankuuluvalla vakavuudella aiheeseensa, sanoisinko lievällä hengen palolla.

Miten totta nuo poimimasi havainnot ovatkaan. Jokainenhan taatusti huomasi sen linnunkakan otsassani, jonka itse huomasin vasta kotiin palattuani eteisen peilistä. Oikeasti roiskeet peittyivät otsatukan alle, mutta minähän olin munannut itseni tyystin käydessänin apteekissa ja marketissa linnunkakka otsassa.

Lamppu on hurmaava, samoin kannu ja peltitötsä.

Sari kirjoitti...

Graham Lawton kirjoittaa "The Grand Delusion" artikkelisarjassaan siitä, miten kaikki mitä uskomme tietävämme on oikeastaan vääristynyttä tai ainakin kovin rajoittunutta.

Sinänsä aika itsestäänselvä totuus.

Kiinnostavaa olisi tietää, miten meidän harhaanjohtavat päätelmämme ja vaillinainen kyky havannoida vaikuttavat elämiseen ja olemiseen: jos me kaikki olemme vaillinaisia ja harhaisia samalla tavalla, tarkoittaako se että näemmekin kaiken loppujen lopuksi aivan samoin kuin muut? Ja mitä väliä sillä sitten on että maailmankuvamme ei ole täydellinen?

Olen kuitenkin tyytyväinen että en ole esim. sellainen olio, joka ei näe värejä, olisi vaikea nauttia ihanasta intialaisesta lampustani! :)
(se oli rakkautta ensisilmäyksellä)

Ripsa kirjoitti...

Päätelmiä:

Lamppu on kaunis. Minä en näkisi sitä "objektiivisesti" oikein, koska silmissä räiskivät kaikki mahdolliset spektrin värit kun valo osuu väreihin. Kaihi on nyt edennyt ja ehkä enemmän kuin 60% ja 40%.

Näen sen kuvana pöydällä ja kutkuttaisi tietää mikä on paksu kirja lampun alla. No, en VAADI tietoa.

Sitten kynttilät. Kyllä sinä voit niitä polttaa. Mutta ensin sinun on kopioitava kiinalaiset merkit ja oltava varma siitä, että komerossa on tarpeeksi valkoista kynttilävahaa ja kynttilälanka on oikean paksuista että voit valaa uusia kynttilöitä. Minulla on kaksi kiinalaista tyynyä. Valkoisessa lukee että Taide, sinisessä lukee että Hymy.

Tyynyt ovat mustan peitteen päällä. Peite on siksi, että alunperin harmaa sohva on aika tavalla muodoton ja sitä paitsi kahden kissan raivokkaasti raapima. Sohva on poijan vuokrakämppään edelliseltä vuokralaiselta jäänyt rohjake, ja poika muutti sieltä asunnosta poies 11 vuotta sitten.

Lopullinen päätelmä. Sari, sinussa on selvästi tavarafetisistin piirteitä. Onko tämä bloggaus käsitettävä niin, että sinun kuuluu saada tuo hirveä synti anteeksi esteettisten kvaliteettien vuoksi???

Minulla on joskus Italiaan semmoinen ikävä että itkettää, varsinkin tähän aikaan vuodesta.

Sari kirjoitti...

Olen piilofetisisti; yleensä olen aika järkevä ostaja. Mutta kun näen "hylättyjä" ja kauniita esineitä, niiden ostaminen on kuin pelastamista. (Miten voisin jättää esineparat pölyiseen kauppaan!)

Mies on itseasiassa paljon innokkaampi roinan kerääjä, se ostaisi ihan mitä vaan.
Se hamstraa, minä heitän pois ja kierrätän.

Mutta kyllä, kauneus käy synninpäästöstä!


Kirja on Wilkie Collinsin The Woman in White. Luen sitä auttaakseni oppilastani First Certificate -kokeessa; se on toinen tentin kirjoista. Siksi kirjan sivuja on merkitty post-it-lippusilla, yleensä en merkkaa sivuja lukiessani. Nuo lippuset on koodeja: siniset viittaavat mieshahmoihin ja pinkit naishahmoihin.