Katsoo samaa aihetta kolme kertaa

Sattumalta olen muutaman viime päivän aikana nähnyt kolme elokuvaa amerikkalaisesta rotusyrjinnästä. Alkuviikosta katsoin  The Help oskarielokuvan. Mustien taloudenhoitajien (en oikein osaa käyttää sellaisia sanahirviöitä kuin afrikkalais-amerikkalainen) näkökulma rotusyrjinnän "lopettamiseen" johtaneiden kansalaisoikeustaisteluiden alkuajoilta. Kuvasta jäi miellyttävän auvoinen fiilis, takakireät rasisti-akat sai ansionsa mukaan ja kaikille hyviksille kävi suht ja koht hyvin.

Toinen elokuva oli todellakin sattuma: eilen ei oikein innostanut mikään sarja ja sitten lopulta zappaillessa sattui jollain kanavalla juuri alkamaan Lakeview Terrace. Se kuvasi rotuongelmaa hiukan raflaavammin toiminta-trillerin muodossa. Omiin muistikuviin verrattuna  hiukan harmaantunut ja pulskistunut Samuel L. Jackson (jonka ansiosta aloimme kuvaa katsoa) näytteli enkelien kaupungin poliisia, joka ei kestä naapuriin muuttavaa "sekarotuista" paria, vaan alkaa vainota heitä ihastuttavan psykopaattiseen "laitan 1000 watin ulkovalot hohkamaan suoraan teidän makuuhuoneen ikkunasta sisään"-tyyliin. Oikeastaan rotu-ristiriita toimi elokuvassa vain keinona luoda uskottava jännite, mitään uutta aiheesta ei opittu eikä tarvinnut oppiakaan. Paha psykopaatti saatiin tapettua ja hyviksille kävi aika hyvin.

Tänään iltapäivällä työpäivän ja sitä moninverroin raskaamman ostosreissun jälkeen lösähdin sohvalle surfailemaan, ja silmään sattui Ylen ykkösellä näytetty Dreams deferred, rotuerottelun perintöä tutkiva dokumenttielokuva. Oli kiinnostavaa nähdä mitä jälkeä 80-luvun talouspolitiikka, rikoslain muutokset "huumesodan" nimissä ja nähtävästi edellisiä hyödyntänyt rotuerottelun politiikka (joka tuntuu olevan edelleen voimissaan) on saanut aikaan. Auvoista oloa ei löytynyt, mutta toivoa kumminkin. Elokuva kertoi useista vapaaehtois-projekteista, joilla ala-arvoisen koulujärjestelmän, työttömyyden, väkivallan ja epäoikeudenmukaisen rikoslain kourissa kärvisteleviä nuoria yritetään auttaa elämän alkuun.  Hyviksille ei aina käynyt hyvin, mutta sellaistahan se elämä tahtoo olla, ei aina käy niinkuin elokuvissa.

Päivän kissakuva: meillä ei syrjitä, kaikki saa nukkua samassa sängyssä. Ihmisetkin.
Vaikkei tässä ameriikoissa ollakaan, näin kyllä jonkinlaisia yhtymäkohtia saapasmaan politiikkaan. Liian tutulta kuulosti se miten lain koura "tavallisia" ihmisiä suojellakseen oikeutetaan heittämään pikkurikolliset tyrmään ja miten tätä käytäntöä oikeastaan hyödynnetään siirtolaispolitiikan jatkona. Italiassakaan ei usein näe "tavallisten", t.s. paikallisten ihmisten joutuvan poliisin tarkastettavaksi ilman ilmeistä syytä ja epäilyä. Vaan otapa kuka tahansa tummemman näköinen ja kyllä syynätään joka käänteessä. Ja kyllähän niitä sitten vaikka huumeita joskus löytyykin. Kumma olisi, jos ei löytyisi, kun ihan varmasti kaikki vähänkään vääränväriset joutuu tarkastettavaksi missä kulkevatkin. Työkaveri esimerkiksi sattuu olemaan sen verran ulkomaalaisen näköinen, että jo on häneltäkin kerran laukut tutkittu, kun sattui asemalla yksin odottelemaan ja siten epäilystä herättämään. Italiassakin ameriikkojen tyyliin vankilat pursuu vääränvärisiä, mikä lie että niin rikollisia ovat kaikki.

Jaa. Etsivä löytää. Rikosetsivä varsinkin.

Oli minulla ihan omia juttuja ihan omista työseikkailuistakin, mutta meni nyt näistä elokuvista jaaritteluksi. Jos huomenna on huono ilma, kirjaan sitten ylös pari sattumusta.

1 kommentti:

Arkitehti kirjoitti...

vankiloiden väestö on aika hyvä otos maassa, jonka parlamentti porskuttaa eteenpäin vain ja ainoastaan kokaiinin voimalla.