Taivas putoaa niskaan

Olen jo jonkin aikaa märehtinyt mielessäni, mitä kirjoittaa tämänhetkisestä menosta saapasmaassa, enkä oikein ole varma, onko minulla nytkään mitään omaperäistä tai kiinnostavaa sanottavaa. Päätin kuitenkin kirjoittaa.

Koko yön täristeli

Viime yönä, neljän aikaan, heräsimme maanjäristykseen. Aika kovaan sellaiseen: kun laitoimme valot päälle järistyksen loputtua, lamppu heilui ja kissat olivat piilossa. Pinoa etsittiin aika pitkään, se kyykisteli makuuhuoneen nurkassa hiljaa. Maija oli tyynempi, mutta Pino kaivautui loppuyöksi peitteen alle jalkojen päälle. Unta oli vaikea saada, jälkijäristykset täristeli aina kun oli saada unen päästä kiinni.

En osannut pelätä maanjäristystä, vaikka tajusinkin, että vain vähän kovempi olisi jo tietänyt talon sortumisvaaraa. Johtuukohan se siitä, ettei minulla ole lapsuuden kokemuksia maanjäristyksistä, ja siten puuttuu jonkinlainen atavistinen vaarantunne? Vai olenko vain harvinaisen tyyni pytty? Kuulin kuinka naapurit ryntäsivät ulos. Me jäimme sisälle ja yritimme jatkaa unia.

Tämä kaikki on tietysti oiva analogia sille maanjäristykselle, jota saapasmaa kokee poliittisesti. Pieniä ja vähän suurempiakin täristyksiä: yrittäjien itsemurhia, ampumisia, pommiuhkia ja pommeja. Mutta en osaa pelätä. Ehkä koska en ole elänyt "lyijyvuosia", anni di piombo*, Italiassa. (Vaikka muistan uutiset Aldo Moron sieppauksesta tai  ruumiin löytymisestä)

Tätä "lyijyvuodet" termiä viljellään viimeaikoina runsaasti, koska tilanne alkaa todellakin muistuttaa noita vuosia. On vaikea käsittää, kuka tai mikä on eilisen pommi-iskun takana; on yhtä vaikea saada selville, onko vaikkapa punaiset prikaatit niin voimissaan kuin annetaan ymmärtää. Genovassa ammuttiin Ansaldo nucleare- yrityksen (ydinvoimalayhtiön) johtajaa jalkaan (italiaksi gambizzato); sitä pidetään tyypillisenä BR:n, punaisten prikaatien terroristitekona.


Jotain mätää tässä kuitenkin on ilmassa; olipa se sitten terrorismia tahi mitä, ihmisiä pelotellaan ja on pakko kysyä miksi.
Olisiko niinkin, että kun niputetaan taloudellisessa ahdingossa syntyvät epätoivoiset teot ja poliittiset ääriliikkeet, voidaan pelotella ihmiset hiljaisiksi? Vähän siltä minusta tuntuu.


*Tässä käännös wikipedian artikkelista:

"Lyijyvuosilla tarkoitetaan Italiassa sitä ajanjaksoa, joka käsittää seitsemänkymmentäluvun ja kahdeksankymmentäluvun alun. Tuona ajanjaksona poliittinen vuorovaikutus sai äärimmäispiirteitä, jotka näkyivät väkivaltaisina mielenosoituksina, poliittisen taistelun aseellistumisena ja terrorismina.
Termi anni di piombo, jolla vuosia kutsutaan, tulee samannimisestä Margarethe Von Trottan elokuvasta vuodelta 1981. Elokuva käsitteli samankaltaista ja samanaikaista historiallista aikakautta Länsi-Saksassa."

Per anni di piombo si intende in Italia quel periodo, che comprende gli anni settanta e il principio degli anni ottanta, in cui si verificò un'estremizzazione della dialettica politica che si tradusse in violenze di piazza, in lotta armata e terrorismo. Il termine anni di piombo, con cui sono stati chiamati questi anni deriva dal titolo omonimo di un film di Margarethe Von Trotta uscito nel 1981 che trattava l'esperienza storica analoga e contemporanea vissuta dalla Germania Ovest.<sup>[1]

EDIT 19.55:</sup>
Tänään on ollut järistyksiä koko päivän, viimeinen vasta muutama minuutti sitten.

^{Päätin valmistautua siihen, että joudutaan juoksemaan ulos. Pakkasin lompakon, kännykän, kameran ja hygieniatarvikkeita laukkuun, laitoin kissankuljetuslaatikon ulko-ovelle ja aion nukkua melkein pukeissa. Ehkä mitään ei tapahdu, mutta parempi katsoa kuin katua.}