Tammikuu

Varovaisena ihmisenä laitoin otsakkeeksi tämän kuukauden nimen, saattaa nimittäin olla että seuraavan kerran kirjoitan vasta ensi kuussa. Tai saattaahan se olla että ei.

Säästä sen verran, että viime viikolla peloteltiin kylmällä ja lumisateella, mutta lopulta lunta tuli vain sentti ja lämpötilakin on ollut vain öisin alle nollan. (En tosin tiedä paljon asteita on nyt, lattia on aika vetoisen oloinen.)
Töistä puolestaan voi vain sanoa, että niitä on. Kursseja, uusia ja vanhoja, oppilaita monia. Päivät venyvät joskus pitkiksikin, mutta sehän on vain positiivista näin kriisiaikaan. Minulla oli kyllä mielessä kunnianhimoinen hanke täydennysopiskella tänä vuonna, mutta ei se tällä menolla oikein taida onnistua. Opiskelen kuitenkin koko ajan, kun aina tulee jotain uutta eteen.

Haaveilin myös siitä, että ehtisin rauhassa joskus keskittyä johonkin työhön liittymättömään harrasteeseen. Sekin taitaa jäädä haaveeksi. Vaikka onhan elokuvien katsominenkin harrastus.
Viime viikonloppuna kävimme katsomassa ihan elokuvateatterissa asti Life of Pi - elokuvan. Outoa oli, että jostain syystä varsin useat vanhemmat olivat käsittäneet filmin olevan lapsille suunnattu(olihan siinä tiikeri), ja yleisössä oli paljon pieniä ihmisiä. Joita arvioni mukaan milloin ei pelottanut, tylsistytti.
Vaikka elokuva ei sinänsä ollut ehkä yhtään lapsille sopimaton, oikein kaunis ja opettavainen. Ja voihan se olla, että jotkut eivät välitä mitä elokuvaa lasten kanssa mennään katsomaan, tärkeää on mennä teatteriin tuli mitä tuli. Mikä sinänsä on ihan terveellistä, lapsille siis. Itse olen kai katsonut ihan kaikkea mahdollista lapsesta asti, eikä se nyt ole traumatisoinut sen kummemmin. Kai.
En nyt ihan Tarantinoa kuitenkaan alaikäisille suosittelisi, joten toivon, että jos tai kun sitä mennään katsomaan, yleisössä ei ole lapsia. Menee kokemus pilalle kun pelkää lasten sielun puolesta.
Mutta Pi:n elämään palatakseni, Ang Leen ohjaus oli mielestäni miellyttävän hidas. Välillä teksti sai liikaa painoa, kirja kuulsi paljona puheena. Mutta koska elokuva muuten oli pääosin puhtaasti visuaalinen, ja erityisen esteettinen sellainen, ei filosofoivat puheet häirinneet liikaa. Vieressä istuvan pariskunnan hieman hassun tietämättömiltä kuulostaneet kommentit menivät nekin kokemuksena, kuten myös lasten spontaanit "syökö se nyt sen" hihkaisut jännittävissä kohdissa. Hyvä mieli elokuvasta jäi, ja joitakin kohtauksia katsoisin mielelläni uudestaan niiden kauneuden takia.

Tänä aamuna heräsin kukonlaulun aikaan (kuten aina viimeaikoina, kun on pakko töihin mennä) ja näin melkein kokonaan Andy Warholin I, a man. En tosin tiennyt mikä elokuva se oli ennenkuin katsoin ohjelmatiedoista jälkeenpäin. Kolmosen (siis Rai3) aamuyössä näytetään otsikolla "ennennäkemättömiä" taide-elokuvia, venäläisiä, tai muuten omituisia teoksia. Elokuvaan palatakseni, se oli hypnotisoiva. Se vaikutti dokumentilta, ja sitä kai se melkein olikin. Siis ei oikeasti, mutta siksi, että se dokumentoi seksuaalisuuden pohdintaa 60-luvulla. Elokuvan nimi viittaa wikin mukaan ruotsalaiseen eroottiseen elokuvaan Jag, en kvinna. Warholin elokuva ei ole mielestäni ollenkaan eroottinen, vaikka se miehen naissuhteita kuvaakin. Mies puhelee naistensa kanssa ja välillä jotain seksin tapaista yritetään, mutta kaikki on kovin kylmää ja jotenkin sekavan neuroottista. En olisi kai valinnut elokuvaa ehdoin tahdoin katsottavaksi, mutta sattumalta sitä katsoo melkein mitä vaan. Olisi kyllä ollut kiva ylläri, jos päähenkilöä olisi näytellyt Jim Morrison, kuten piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Saattaisin kyllä siinä tapauksessa tuntea jo elokuvan ennestään.

Tänään katsotaan viime sunnuntaina mainoksessa nähty Cloud Atlas. Sekin mennee italiaksi dubattuna, koska haluan nähdä sen teatterissa. Viikolla saattaisi olla näytöksiä alkuperäiskielellä, mutta ei ehdi, ei ehdi. Eikä se dubbaus lopulta niin paljon häiritse jos elokuva on viihdyttävä. Elokuvissa on nyt käytävä tiuhaan, kun teatterissa on nähtävä vielä ainakin Les Miserables, jonka tytär haluaa nähdä, ja Tarantinon spagetti-western, jonka mies haluaa nähdä. Eihän minun olisi pakko mukaan mennä, mutta kun elokuvissa vaan on niin kivvoo.

Musiikkirintamalla olen siirtynyt takaisin 70-luvulle, kun annoin miehelle lahjaksi Genesis Revisited 2- albumin. Sitä kuunneltiin joululomalla ja seurauksena jonkinlainen britti-progressiivinen vaihe jäi päälle.
Olen muutenkin palannut musiikin ääreen, myös teoriassa, kun sain puolestani todella kiinnostavan David Byrnen musiikkikirjan mieheltä.
Mies on sitäpaitsi edelleen siinä luulossa, että koska olen joskus muinaisuudessa opiskellut musiikin teorian alkeita, tiedän siitä jotain. Taannoin kysyi, millainen on kromaattinen asteikko, enkä osannut heti vastata. Siitä häpeissäni (tai innostuneena) luin vähän teoriaa ja löysin kiinnostavan artikkelin intialaisesta klassisesta musiikista. ( Se osui jokseenkin kuin nappi silmään tuohon Pi-elokuvaan, kun siinäkin sivuttiin intialaista klassista). Opin näetsen, että teokset on kirjoitettu jonkun ragan pohjalta; raga määrää tunnelman, sävyn. Se ei siis ole länsimaisen musiikin tapaan ainoastaan sävellaji. No olisihan tuon tietysti voinut kuvitella, siis että systeemi on monimutkainen, kun intialainen musiikki on niin vanhaa. Ajan kanssa sitä väkisinkin sofistikoituu.

Minäkin olen niin sofistikoitunut, että ihmettelin tässä jaloissa tuntuvaa vetoa kunnes äkkäsin, että lämmitys ei ollut päällä. Niin lämmintä siis on, että voi olla koko aamupäivän ilman lämmitystä. Yöksi se kuitenkin aina sammutetaan, kun viileässä nukkuu paremmin. Varsinkin kun ajattelee miten paljon säästää kaasulaskussa. Ja saastekarmassa.

P.S.
Kissat voi hyvin, Pino-Lu-Bu syö kaiken mikä eteen osuu, hyökkää kaikkien liikkeessä olevien kimppuun ja nukkuu mieluiten sylissä. Aamuisin halailee ja märisee syliin. Varsinainen apina siitä on kasvanut.
Maija on se vanhempi, sofistikoitunut. Joka joskus riehuu mukana, tyylikkäästi.


"Rael welcome, we are the Lamia of the pool.
We have been waiting for our waters to bring you cool."

The Lamia, Genesis

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Sari,

jotain Warholeja näin Tate Modernissa joskus.

Mutta aikamoinen korvien ja silmien avajaa oli Velvet Underground vuonna 1967 Tukholmassa. Löysin sen Banaani-älppärin (Velvet Underground & Nico) levykaupasta enkä käsittänyt oikein mitä olin löytänyt ennen kuin parin vuoden kuluttua Amerikassa.

Samana vuonna löysin kirpparista Dreigroshenopera-levyn, äänite vuodelta 1931, pääosassa Lotte Lenja. Siis BB-teksti ja musiikki Kurt Weill.

Velvet Underground minulla on vieläkin, myös CD:nä, mutta Kolmenpennin ooppera jäi yhdelle vanhalle juutalaisystävälle Amerikkaan. Hän rakasti sitä levyä, se oli ihan selvä, ja minulla oli levy jo päässäni, pitkän saksan lukijalla.

Antti Nylen kirjoitti pari vuotta sitten julkaisemassaan esseekokoelmassa paljon Nicosta. Hän on yksi niistä harvoista rock-maailman ihmisistä 60-luvulta joka selvisi hengissä suht. pitkään, kuoli vissiin vasta vuonna -85, tosin aika lailla huonokuntoisena.

Nylen haukkui Andy Warholin ja Banaani-älppärin, mutta sen sijaan kehui Nicon soolouran.

Täällä on kaunis ja kirkas päivä eilisen lumisateen jälkeen. Pakkasta ehkä -5 tai jotain sellaista.

Kun työtä on, niin siitä on pidettävä kiinni, Sari! Mutta tottakai ainakin minä toivon, että olisit täällä Blogistanissakin useammasti!

Sari kirjoitti...

Nico olikin se, jonka vuoksi luulin että kyseessä oli dokumentaari. En muistanut kuka hän oli, mutta jonkun kellon naama sai soimaan päässä.
Hän aivan selvästi "esitti itseään"; viilean kaunis ja hieman hämilläänkin, viehättävällä tavalla.

Warholia olen minäkin nähnyt vain museossa, en ole kovin innokas tuon ajan tutkija kun en ehtinyt aikalaiseksi, mutta hedelmällistä aikaahan se oli. Velvet undergroundia moni kehuu, mutta ei ole tullut heihinkään tutustuttua koskaan kunnolla.
Ties vaikka tästä proggis-vaiheesta siirtyisin sinnepäin.

Ripsa kirjoitti...

Sari,

pahus kun löytäisi sulle sen Nylenin jostain. Nyt hän on kirjoittanut uuden esseekirjan ja se käsittelee katolisuutta. Hän ON katolinen.

Jos sulla on lapset vielä täällä, niin käske ettiä se Nylenin (e:n päällä heittomerkki) Halun ja epäluulon esseet. Se on pätevä kirja vaikka olisikin maailman olemuksesta eri mieltä. Minä olin. Hemmetin hyvä kirjoittaja, siis ihan oikeasti.

Nylenin olen kerran kuullut puhuvan Tampereen varjokirjamessuilla. Pysyi asiassa.

Jos sulla ei ole lapsia täällä, niin minä voin yrittää katsoa löytyykö kirjaa vielä jostain. Parin vuoden takaista kirjaa voi joskus olla vaikea löytää.

Enkä minä oikeastaan sitä Velvet Undergroundia propagoi vaan Nicoa. Olet varmaan kuullut hänen laulamansa biisin Sunday Morning?

Nico myös kirjoitti muistelmansa paria vuotta ennen kuolemaansa, mutta ei tainnut olla englanniksi, vaan saksaksi tai ranskaksi, kumpaakin kieltä osasi paremmin. Ja hänen poikansa (mahdollisesti Alain Delonin kanssa, Delon kyllä kieltäytyi isyydestä, mutta testeissä ei käynyt) asui Pariisissa Delonin vanhempien luona silloin kun Nico vielä asui New Yorkissa ja aloitteli laulajan uraansa.

Mutta sanat niissä biiseissä ovat tärkeintä!

Sari kirjoitti...

Poika on Suomessa, joten saattaisi Nylènin löytää.
Kiitti vinkistä!

Sunday morning on klassikko! Nico on vain niitä legendoja, joita tunnen niin pintapuolisesti etten muista mistä ja miksi. Tai siis nythän muistan hänetkin aika varmasti aika hyvin. Luin tuosta Delon jutusta, ja siitä että nico vietti sellaista ihanteellista boheemielämää, reissailu ja asui eri maissa.

Mutta nyt on kolmen tunnin Wachovski-maratooni takana, Atlas Cloud. Pitää syödä jotain.
Ihan näppärä filmi, melkein kuin katsoisi kolme leffaa yhdellä kertaa. Viihdyttävä. Kannatti nähdä teatterissa. (Kotona olisin saattanut väsähtää...)

Iines kirjoitti...

Olen lukenut tuon Piin tarinan kirjana, Yann Martel, Piin elämä, ja pidin kirjasta aivan hirveän kamalasti. Olin ehkä jopa lumoutunut.


Muistaakseni suosittelin kirjaa blogissanikin, muta tuolloin kukaan ei ollut kai lukenut sitä. Nyt huomasin jokin aika sitten, että tarinasta on tehty elokuva. Veikkaan, että kirja on silti vielä parempi, jännittävämpi ja kauniimpi. Voisin kuvitella, että siitä saisi visuaalisesti kauniin elokuvan, jota ei rasitettaisi liialla puheella.

Sari kirjoitti...

Meinasin joskus lukea tuon kirjan, mutta se vain jäi hankkimatta. Nyt saattaisin lukea sen (vaikka sitä onkin syytetty plagioinnista), koska elokuvasta voi aavistaa sen olevan kiinnostava.