Oi vapaus!

Vihdoinkin selvisimme katsomaan Tarantinon länkkäriä Django Unchained.
Silloin kun leffa oli ensimmäisiä iltoja teattereissa, lipuntarkastajapojilla oli kaikilla stetsonit päässä. Nyt edes sali ei ollut enää täpösenään. Joissakin kohdissa taisi filmi jopa hypähtää, joten olo oli kuin olisi mennyt katsomaan jotain vanhempaakin elokuvaa.

Tarantinolla on tapana ympätä elokuviinsa monimutkaisia juonenkäänteitä ja jippoja, joita ainakin minä vierastin mm. Inglourious  Basterds-leffassa. Nyt juoni oli puhdas sankaritarina, lineaarinen ja konstailematon, siis länkkäri-lajityypille uskollinen. Väkivaltainen elokuva on tarantinolaiseen tapaan: veri lentää useasti ja komeasti. Mutta oikeutetusti; vaikka länkkärissä asiaan kuuluva monen miehen ammuskelukohtaus oli ehkä omaan makuuni turhan pitkä ja yksityiskohtainen lähikuvineen, väkivalta oli useimmiten melkein välttämätöntä. Valokuvaus on kehujensa arvoinen, maisemat ja ihmiset oli kuvattu spaghetti-westerneistä lainatuilla väreillä. Ja musiikkia ihailin kovasti, niin osuvaa se oli. Ja kantoi myös tarinaa eteenpäin eikä ainoastaan tapetoinut kuvia yhtä mahtipontisena, alleviivaten dramatiikkaa.
Niin että elokuva on mielestäni varsin hyvä. Kunnianosoitus spaghetti-westerneille, mutta seisoo omilla jaloillaan.

Tässä näyte musiikista:

Elisa laulaa Ancora qui, (Morricone/Elisa) 

Tämä väsähtänyt arvio on laadittu väkisin viivyttelynä, kun pitäisi aloittaa siivoaminen ja ulkona paistaa kirkas aurinko.

5 kommenttia:

Arkitehti kirjoitti...

Minua vaivaa edelleen kysymys siitä onko ohjaaja sukua kaupunginteatterimme 1800-luvun lopulla suunnitelleelle insinööri Quintino Tarantinolle.

सारी kirjoitti...

Pitäisi kysyä Mr. Tarantinolta mistä on perhe alunperin kotoisin. Onko vanhemmat nimenneet kenties esi-isän kaimaksi.

Ripsa kirjoitti...

Sari,

sattuu niin että leffa on täällä periferiassakin samaan aikaan. Yksi ystäväni haukkui sen erittäin lahjakkaasti lyttyyn, lähinnä liiallisen väkivallan vuoksi, jota hänen mukaansa ei oltu perusteltu tarpeeksi.

Nyt kyllä kiinnostaa leffa, koska sinä kehuit sitä. Jos joku leffa (tai kirja tai musiikki tai kuvataide) herättää vastakkaisia mielipiteitä, niin silloin siinä teoksessa voi kyllä olla jotain. Olen kyllä kamalan herkkä väkivallalle...

सारी kirjoitti...

Tarantino pitää ottaa niin, että runsas väkivalta on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
Toisaalta leffan väkivalta jakautuu kahtia: on revittelyä, jota ei tarvitse perustella (se kuuluu, kuten sanoin tarantinolaiseen tyyliin); toisaalta on realistista väkivaltaa joka kohdistuu orjiin. Tarantino itsekin sanoi, että mikään ei voi kuvata tarpeeksi raa'asti mitä oikeasti tapahtui.
Mutta elokuvaa ei kuitenkaan pidä lukea mitenkään realistisena. Se on länkkäri, sankaritarina. Ylilyönnit on tyyliseikka, ei ainoastaan väkivallan suhteen.

Epäröin josko edes halusin nähdä koko elokuvaa, mutta kyllä se oli näkemisen arvoinen. Kun sen ottaa oikealla asenteella.

सारी kirjoitti...

Itse koin aika vahvasti nimenomaan ne kohtaukset, joissa oli todellisuuden tuntu, mm. karanneen orjan kiinnisaaminen. Se oli oikeasti ahdistava.

Jos olet herkkä, en suosittele.