...ja sumu tihenee, rakas päiväkirja. Nyt tulin kotiin niin sumussa, että näkyvyys oli kymmenen metriä, parhaimmillaan. Hurjaa.
Olen tänään potenut laiskuutta. Kun heti aamusta lähtee nihkeästi käyntiin ja vaan hötkyilee mitään kunnollista aikaan saamatta, alkaa jo puolenpäivän aikaan väsyttää. Saatikka sitten illalla, kun pitäisi lähteä töihin.
Kun sitten vääntäydyin paikalle, ei auttanut yhtään, että eräs opiskelijoistani oli nukkunut 6 tuntia viimeisen kolmen vuorokauden aikana. Silmät olivat kyllä näkemisen arvoiset, melkein teki mieli suositella amfetamiinijohdannaisten nauttimista. Syy valvomiseen: työ. Nainen on yötöissä moottoritiegrillissä. Miten masentavaa. Kuulemma kannattaa (!), koska kolmen lapsen hoito ei muuten onnistu. Ihailtavaa oman elämän organisointia, paitsi että tuolla menolla lapset luultavasti jää orvoiksi äidistään aika pian. Tunnen suurta vastuuta, koska kurssini on tälle työn raskaan raatajalle ainoa harrastus. En voi notkua itse, jos toisen elämässä olen se lepohetki ja valonpilkku.
Aikuiskouluttajan työ on oikeastaan esiintymisammatti. Oppitunnit on kuin jonkinlaista kokeilevaa teatteria, itse olet ohjaaja ja esiintyjä ja opiskelijat osallistuvaa yleisöä. Improvisoit, eläydyt, viihdytät. Lasten opettaminen on aivan eri asia. Lapsille on oltava Aikuinen. Kävikö niin, että olen kuin olenkin teatteriuralla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti