Syksy. Eilen ajoin kotiin pimeässä ja sumussa, rakas päiväkirja. Alan tämän lyhyen Italianhistoriani ansiosta arvostaa vuodenaikoja paikallisina ilmiöinä; tarkoitan tällä sitä, että enää en koe syksyä ainoastaan pimeänä ja sateisena kautena, jota täplittää kirkkaat ja kylmät ensipakkaset, vaan osaan nauttia myös nykyisen ympäristöni syksystä. Vaikka en erityisesti pidäkään kastanjoiden makeudesta, niiden paahtaminen ystävien pienessä keittiössä oli minulle syksyä. Myös kun ajan läpi aurinkoisen, mutta sumua huokuvan maaseudun, on se syksyä.
Vaikka pitkät työmatkat ovatkin jokseenkin rasittavia (varsinkin jos joudun istumaan vartin joka perhanan risteyksessä kaupungista ulos pyrkiessä) olen kokenut uskomattomia luontoelämyksiä Emilian maaseudun läpi körötellessä. Eräänä iltana kuu oli vaaleanpunainen, suuri lautanen koillisessa, juuri puiden yläpuolella. En ajanut kolaria, mutta läheltä piti, kun piti koko ajan kurkkia sitä kuuta.
Keltaiset maalaistalot, istutetut puurivit, pellot ja hedelmätarhat joiden läpi ajan, ovat joka kerta hieman erisävyisiä. Joskus kaikki vaikuttaa idylliltä, joskus taas likaisen ankealta. Jos taas ajan pimeässä, pimeys on kaikennielevää, ja muu liikenne (jota on AINA) tuntuu suorastaan lohdulliselta, vaikka olenkin tottunut ajamaan yksinäisyydessä.
Eilinen pimeys sumupilvineen oli syksyä. Melankolista, haikeaa. Kuin täydellinen lavastus, olihan kuolleiden muistopäivä. Mietinkin, ketä kuolleita haluaisin muistella, mutta ne kuolleet, joita muistelen, eivät ole syksyisiä, pimeitä ja sumuisia kuolleita, joten muistelin vain viikonloppuna näkemääni Burtonin Kuollutta morsianta.
Ja Halloween-asuisia lapsia, joita näin maanantai-iltana lähibaarin ohi ajaessani. Siinä vasta jotain surullista; lapset jotka kerjäävät supermarketista ostetuissa noidanasuissa karkkia. Ja uutisissa kerrotaan, että rahaa pyöri kymmeniä miljoonia euroja.
Karkki vai kepponen, siinäpä sitä onkin miettimistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti