Pituudella on väliä

Kaikki, jotka ovat joskus lukeneet kansojen historiaa, tietävät, että nomadien ja pysyvästi paikallaan asustavien populoiden välillä on joitakin syviä kulttuurisia eroja, jotka vaikuttavat yli vuosisatojenkin. Sellaisissa kulttuurin ydinkerroksissa kuin ruokailutavoissa ja hautaustavoissa nomadisuus näkyy vielä pitkään senkin jälkeen kun vaeltajista on tullut paikkaihmisiä. (vrt.paikkalinnut).

Hautaustapana kaikilla vaeltajakansoilla on ollut loogisesti maahan hautaaminen. Kuollut on jätetty hautaan, joka suojelee villieläimiltä; joskus haudoista on tehty suuria kumpuja, joskus kivikasoja. Paikallaan asuvat kansat hautaavat vainajansa usein jonkinlaisiin mausoleumeihin; haudat ovat osa kaupungin elämää ja hauta rakennetaan sellaiseksi että siellä on mukava käydä visiitillä. Etruskit, roomalaiset, kreikkalaiset, ym. vanhat kaupunkikulttuurit rakensivat kuolleille varsin mukavat olot.

Syömisessä vaeltajien tavat liittyvät siihen, että ruoka on pystyttävä kuljettamaan mukana tai syötävä heti pyydystämisen tai keräilyn jälkeen. Ruoanvalmistus ja ruokailu on siis pragmaattista, siihen ei liity suurempia seremonioita , tärkeintä on että ruokaa on. Kaupunkikulttuureissa ruoan valmistus ja nauttiminen sai suurempaa huomiota, ruokailusta muodostui tärkeä osa sosiaalista elämää, virkistäytymistä ja huvittelua. Vielä nytkin sanotaan, että pohjoisessa syödään, jotta voistaisiin tehdä työtä; etelässä tehdään töitä jotta voitaisiin syödä.

Italialaiset ovat kaupunkilaisia, heille ruokailu on TÄRKEÄÄ. Ruokailu ja ruoanvalmistus kestää, ei ainoastaan siksi, että ruokailuun kuuluu useita ruokalajeja*, vaan myös siksi, että ruokailu on keskustelua, väittelyä, sosiaalista kanssakäymistä. Suomessa on menneinä aikoina jopa kielletty puhumasta ruokapöydässä, ja se kertoo hyvin pragmaattisesta suhtautumisesta ruokailuun. Ja myös siitä, että ruokaa on kunnioitettu hiljaisuudella, ei nauttimalla.

Nämä kulttuurierot näkyvät myös televisio-ohjelmissa. Suomessa kaksituntinen ohjelma on harvinaisuus, Italiassa sääntö. Kun Syksyn sävel kestää yhden illan, San Remossa festivaalia pidetään koko viikon. Amerikkalaisista sarjoista näytetään täällä aina kaksi jaksoa kerrallaan. En tiedä kuinka pitkiä olivat Suomen pig pratör-viikkojaksot, mutta epäilen, josko ne kestivät yli kolme tuntia. Niin, Italiassa kilpailijoiden viikkokilpailuun ja yhden kilpailijan eliminoimiseen menee mainoksineen aikaa kello 21.15 -jotain reilusti yli puolenyön, jolloin käsittääkseni ohjelma jatkuu vielä suoralla lähetyksellä jonkun aikaa...Eikä Grande Fratello ole mikään poikkeus, pikemminkin sääntö.

Che due palle!**
Näin minä, täältä tähän.

*tyypillinen sunnuntaipäivällinen koostuu seuraavasti: antipasti, alkupalat, primo piatto eli pastaa tai riisiä, secondo e contorno joka voi olla kalaa tai lihaa vihannesten kanssa, joskus molempia, formaggi eli juustotarjotin(ei aina, jos alkupaloihin kuuluu juustoja), dolce eli jälkiruoka ja lopuksi kahvi. Ja viintä ja likööriä.

**erittäin epäelegantti tapa ilmaista kyllästymistä

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Keskustelimme juuri italiantunnilla siitä, että italialaisilla ei ole sanaa "leipoa". Sehän on täysin riittämätön tarkkuudeltaan italialaiseen ruokapuheeseen, jossa "tehdään jotain tiettyä uunissa".

Italialaiset keittokirjat ja ruokalehdet ovat minusta kiinnostavia, olen ihan varma, että heillä on satakertainen määrä ruoanlaittoon liittyviä ilmaisuja meihin verrattuna

Italialainen ruokakulttuuri, näin väitetään, perustuu köyhien keittiöön. Italiassa, ainakin siellä missä me kesäämme vietämme, käytetään edelleenkin luonnon antimet tarkasti hyväksi ja ruokaa todella kunnioitetaan.

Meillä se kunnioitus on vakavaa, suomalaisten kansanuskoon kuului, että tietyistä asioista puhuminen tuottaa huonoa onnea. Siksi karhulla esimerkiksi on niitä lempinimiä (otso, kontio, jne.). Ehkä ruoan suhteen on vähän sama juttu. Suomalaisten köyhyyskin on ollut paljon karumpaa kuin italialaisten.

Italialaisten tapa jättää leipää pöydälle vähän nyrhittynä herättää aina kauhua minussa, siitä puhumattakaan, että leivän pitäisi aina olla suurin piirtein vastaleivottua. No, toisaalta kuiva leipä käytetään kyllä tarkkaan hyväksi.

Niin tai näin, italialaisten intohimoinen suhde ruokaan (niinkuin kaikkeen muuhunkin paitsi lakiin ;-) ja järjestykseen) on minusta mukava ilmiö. Italiassa et ole koskaan tilanteessa, jossa ei ole mitään puhuttavaa - aina voi puhua ruoasta. Ja näköjään puhuvat nekin, jotka eivät keittiöön päätään laita. Siis miehet.

Juhla-aterian intermezzo, esimerkiksi jäädyke, on minusta ihana juttu!!! (en tosin ole ihan varma sanovatko kaikki italialaiset keskellä ateriaa nautittua makeaa intermezzoksi...)

Anonyymi kirjoitti...

Italiassa ei asioiden näin ollen varmaankaan tunneta "Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä" -tyylistä lausahdusta?

Kenties jokin tällainen löytyy: "Ken syö, se ei ehdi töihin"?

Katja kirjoitti...

Jop, mutta laulussa lauletaan "chi non lavora, non fa l'amore". Siinä kai vaimo seksillä kiristäen patisti laiskaa miestään töihin ;) - ja jollainhan se mahdollinen rakkauden hedelmä on elätettävä, ei lapsilisillä ainakaan!

सारी kirjoitti...

Hienoja kommentteja!
Itse luulen että italialaista ruokakulttuuria leimaa pääsääntöisesti kaksi seikkaa:
se, että Italiassa on jo vuosisatoja ollut useita hoveja, joiden kokit ovat voineet kehittää hienoja ruokalajeja runsaista raaka-aineista...
ja se, että "köyhä keittiö" on levinnyt maailmalle siirtolaisten mukana, ja siten kehittänyt esim. pizzan sellaiseksi maailmanruoaksi kuin se nyt on. (nykyinen pizzahan on melkein enemmän amerikkalainen kuin peri-italialainen keksintö)

Tiina: luulen, että tuo intermezzo on hienostunut tapa jota viljellään (tietääkseni) erityisesti ranskalaisessa keittössä. Sinänsä oiva idea, mutta harvoin perheiden sunnuntaipöydässä käytetty, luulen.
Leipomista ei ole harrastettu kovinkaan paljon kodeissa, luulen että se on myös osasyy sanan puuttumiseen.
Leipomisesta on tullut nyt suosittua, koska leipä on kallistunut huikeasti; mutta leipääkin vaan tehdään, ei leivota...

Poskos: Joo.

Katja: Celentano taisi kirjoittaa laulun silloin, kun työttömyys oli ongelma. Nythän kaikilla italiassa on töitä! :D <---Berlusconin hammashymy

Tommi:köyhiähän on ollut kummassakin maassa yllinkyllin ja nälkääkin on nähty; itseasiassa italian käyhät kärsivät esim. sota-aikana suomalaisia enemmän, koska suurin osa väestöstä asui kaupungeissa, joissa ei ollut mahdollisuutta kasvattaa ruokaa; maatalous jatkui Suomessa aika vahvana, Italiassa oli suuria ongelmia. Joten riippuu aikakausistakin, mitä on syöty ja mitä ei.
Nykyisin erot kyllä on tasoittumaan päin, Suomessa kokkailu on IN, otetaan vaikutteita kaikkialta ja raaka-aineita osataan käyttää yhä paremmin ja toisaalta italialaisten arkiruokailu on yhä enemmän valmisruokien varassa.

Leivän kannikoita tai kuoria jätetään usein siksi, että ne ei vaan maistu. Ei kai kaikkeen ole aina mitään sen syvällisempää syytä!

Leonoora kirjoitti...

Myös italialaisessa populaarimusiikissa on kappaleita jotka tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan, kuten mainitsemasi TV-ohjelmat. Eipä silti, mielelläni monia kuuntelen.
Söin kerran pienessä vuoristo-ravintolassa tattipastaa, jota italialainen ystäväni ylisti maasta taivaaseen. Hämmästelin asiaa mielessäni, sillä sieniruoat olivat minulle ihan tavallista arkiruokaa!
Nythän täältä "meiltä" tuodaan tatteja sinne tonneittain, ja herkullisiahan ne ovatkin.
Aiotko seurata talviolympialaisia?
Avajaiset olivat ainakin "intohimoiset"!

Katja kirjoitti...

Ai, se oli Celentano, tykkään hepusta.

Tuli vielä sellainenkin heitto mieleen että Suomen sisälläkin varmasti on eroa nomadisuuden asteella, savolaiset vallan ovat kaskenraivaajakantaa :) Tämä nyt vain ajatuksen poikasena, tokko sitä läntisellä lakeudellakaan on ruualla iloiteltu...

सारी kirjoitti...

Katson olympialaisia aika satunnaisesti, launtaina seurasin hiukan hiihtoa.

Söimme muuten lauantai-iltana kavereiden luona Piemontelaista sapuskaa,vähän kuin vahingossa Torinon kunniaksi; Bagna Caudaa. Oli ihan kiva talviruoka, muistuttaa fondueta idealtaan, vihanneksia uitetaan kuumassa valkosipulikastikkeessa, joka tarjotaan lämpökynttilällä kuumana pysyvästä keramiikkakupista.

Aina löytyy jotain uutta...

Anonyymi kirjoitti...

Sama juttu, yleensä tulee katsottua talviolympialaisia noin neljän vuoden välein, niin kuin muuten myös kesäolympialaisiakin, ei sen useammin :)

Anonyymi kirjoitti...

Kuulin että Pohjois-Karjala projekti meni osittain ns. reisille, koska iso osa italialaisista kieltyi viikon jälkeen syömästä sellaista mautonta moskaa.

Tässä oli kaikkineen paljonkin asiaa, johon olisi vielä sanomista, josta tiedän yhtä sun toista, mutta yritän muistaa palata paremmalla ajalla.