Kerro mulle tarina

"Numberless are the world's narratives." näin alkaa Roland Barthesin "Introduction to the Structural Analysis of Narrative,"julkaistu 1966.---"There isn't, there has never been anywhere any people without narrative," kirjoitti Barthes. Tarinat,(toisin kuin runot) voidaan kääntää, muuntaa eri viestimiin sopiviksi, koostaa; ne voidaan kertoa uudelleen "toisin sanoin" ja kuitenkin olla tunnistettavissa "samana tarinana." Kertomus, jonka, Barthesin mukaan, ihmislapsi keksii ja löytää noin 3-vuotiaana, on yksi niistä suurista kategorioista joiden kautta ymmärrämme maailmaa.(Peter Brooks)

Kasvatuspsykologiassa kertomuksen voima on tunnettu pitkään. Esim. suggestopedian periaatteisiin kuuluu, että opetettava aines tarjotaan tarinana ja kielten opetuksessa käytetään usein roolipeliä. Ja se toimii.
Tämä psykologinen totuus tarinan ylivoimaisuudesta on käytännössä se, jolle suuri osa nykyistä viestintää perustuu.

Psykiatrisissa terapioissa käytetään yhä enemmän tarinankerrontaa; aikaisemmin mainitsemani De Laurentiisin kirja on osa tuota käytäntöä. Kun ihminen 'kertoo' elämänsä itselleen, asiat, ne vaikeatkin, ikäänkuin saavat oikeat mittasuhteet, ja ne on helpompi käsitellä. Kaikki kriisejä kokeneet tietävät, että helpottaa suunnattomasti, jos vaikeasta tapahtumasta saa kertoa, ja mieluummin monta kertaa. Ajan kanssa tapahtuman rakenne asettuu tarinaksi, sen voi käsittää. Ja päästä yli.

Politiikassa amerikkalaiset johtajat ovat myös jo kauan tienneet, kuinka vahva kommunikointiase 'storytelling' on. Reagan saattoi kertoa elokuvien juonnekäänteitä historiallisina totuuksina ja Bushin vaalivoiton sanotaan olleen sen ansiota, että hän kertoi tarinan, kun taas Kerry listasi poliittista liturgiaa. Ei ole vaikea arvata, kumpi strategia on yleisön mielissä miellyttävämpi. Myös Berlusconi käyttää usein viestinnässään tarinoita, hän 'kertoo' millaisia italialaiset ovat, ja millainen ihminen ja johtaja hän on. Poliittiset vastustajat ovat osa kertomusta; Bushin terroristeilla on tarinassa olennainen rooli kuten myös Berluconin lapsia syövillä kommunisteilla. Tarinasta puuttuu sankarit, jos ei ole vihollista.

Viihdeteollisuus ei ole sattumalta niin suuressa kasvussa; sekä elokuvien että videopelien tarinankerronta antaa meille tunteen, että hallitsemme, siis jotain. Prekariaattimaailmassa oma elämä ei enää kulje perinteisen tarinan muodossa, joten saattaa olla, että tarvitsemme siksi yhä enemmän toisten tarinoita.

Ja tietysti blogien räjähtävä suosio ( niitä syntyy kuulemma yksi joka sekunti) on osa tarinan voittokulkua. Suurin osa ei nimenomaan perusta blogia ottaakseen kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin, tai ilmaistaakseen mielipiteitä, vaan siksi että haluaa kertoa oman tarinansa.

Tähän aiheeseen innostuin lukiessani Cristian Salmonin artikkelia aiheesta lehdessä Le Monde Diplomatique
Kirjoja aiheesta:
Jos haluaa opiskella Bushiksi Bushin paikalle, voi lukea vaikka tätä.
Douglas Ingram The Narrative Perspective in Dynamic Psychiatry
Oppaita
Lisää oppaita
Tarinankerrontaa politiikassa