Miksi italialainen huumori on typerää

Kun esikoinen oli n. kolmenkuukauden ikäinen vattumato, nauroi hän ensimmäistä kertaa elämässään ääneen. Muistan tilanteen hyvin, käärin lastani esiin toppahaalarin kätköistä ulkona vietettyjen päiväunien jälkeen ja siinä ohessa höpötin kaikenlaista hömelöä ja söpöä, kuten kaikki äidit. Pipon pois vedettyäni laitoin sen naamani eteen ja leikin piilosta, hihkaisten "no hei!" joka kerta, kun näytin naamani pipon takaa. Ja lapsi nauroi ääneen. Tätä leikkiä jatkui noin vartti, kutsuin isänkin todistamaan lapsen riemua.

Se mikä vauvaa nauratti, oli yllätys. Ja yllätys on se, mikä naurattaa täysikasvuistakin. Meille vain ei riitä kurkistus pipon takaa, tarvitsemme vähän monimutkaisempia ärsykkeitä yllättyäksemme.
Yllätys voi olla ennustettavan tapahtuman yllättävä käänne, esim. kävelijä kaatuu ennalta-arvaamatta; yllätys voi olla jonkin salassapidettävän asian ennalta-arvaamaton paljastuminen, ns. housut alas-tilanne. Jotta yllätys onnistuu, on yllätettävällä oltava jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, miten asiat 'normaalisti' sujuvat, jotta 'normista' poikkeava yllättäisi.

Huumori voi olla hyvin yksinkertaista, kulttuurista ja kielestä riippumatonta. Tällöin ennakkoasetelmana käytetään jotain, joka on yleisesti kaikkien tiedossa. Mitä hienovaraisemmasta huumorista on kyse, sitä monimutkaisempiin ennakkokäsityksiin yllätys pohjautuu. Esim. imitointi perustuu siihen, että yleisö tuntee imitoinnin kohteen; poliittinen satiiri perustuu siihen, että tiedämme mitä politiikassa tapahtuu ja keitä poliitikot ovat.

Siksi muiden kieli-ja kulttuuripiireihin kuuluvaa huumoria on usein vaikea ymmärtää. Ja siksi EI ole totta, että italialainen huumori on typerämpää kuin vaikka englantilainen (näin kuulen joskus väitettävän). Väärinkäsitys johtuu siitä, että esim. televisiosta näkee vain tietynlaisen huumorin, jos ei ymmärrä kieltä; sarkasmi tai ironia menee täysin ohi, kun taas paljon ilmeisempi, (ehkä typerämpi) huumori ei vaadi kielen tai kulttuurin syvää tuntemusta. Sen vuoksi minustakin luultavasti tuntuisi Saksassa, että huumori on tosi onnetonta, koska en ymmärtäisi sitä hienovaraisempaa, ironisempaa ja monimutkaisempaa huumoria.

Englantilaista huumoria ylistetään usein Suomessa, mutta vain siksi, että sitä ymmärretään myös sen hienovaraisimmissa muodoissaan. Muistattehan Benny Hillin? Ajatelkaa, jos vain hän olisi meille englantilaisen huumorin symboli. Ei taitaisi kovin moni kehua englantilaista huumoria "niin älykkääksi"...

Lisäys 9/11: Tässä linkki, joka olisi pitänyt löytää jo eilen.... (kiitti vihjeestä). Ainakin minut se sai hyvään alkuun tänä aamuna.