Sanasta kommenttia, sarvesta miestä

Petja kirjoitti sanoista, sekä Shakespearen että omistaan. Kirjoitin sinne kommentin, jonka laiskuuksissani lämäisen tänne ja jatkan vähän perään.

Jossain vaiheessa keksittiin, että kielelle pitää saada säännöt ja raamit, ja siksi sanoja ei saanutkaan enää keksiä ja kehitellä itse, jos aikoi vaikuttaa sivistyneeltä, vaan piti kirjoittaa “kirjakieltä”.
Nyt sitten ihastellaan, kun joku “keksii” sanoja, ja huokaillaan, että ohhoi kuinka luovaa.
Mistä ihmeestä ne sanat sitten tulisi, jos kukaan ei niitä loisi? Taivaasta valuvat kuin sade vai aamupuurossako ne aivoihin imeytyy, kuin amerikkalaiset aakkosmurot?

Äiti, joka ei parnassoihin koskenut talikollakaan, keksi uusia sanoja jatkuvasti, eikä koskaan tullut mieleenkään kysyä, mitä ne tarkoittivat. Kun niistä tajusi heti. Sivistynyt setä uudeltamaalta ihaili tätä kansanomaista luovuutta, oli raukka elänyt toimistoissa ihan liian kauan. Luuli, että se oli joku karjalaissavolaisen murteen erityisominaisuus, se että improvisoidaan ilmauksia.

Itse keksin aika huonosti sanoja, kun ei meinaa päässä pysyä nekään muilta opitut…valitettavasti sitä mukaa kun opin uusia sanoja toisilla kielillä, äidinkielen sanat uppoavat jonnekin aivojen sisäosiin, ja niiden esiinkaivaminen vaatii varsinaista paleontologista otetta, sellaista koiran kaivuuintoa aivopeitteiden alta, haisevien sananjäännösten nuuskailua ja vimmattua tassuilla penkomista .

Kaikkein hassuinta on nimittäin se, että joskus kysyn mieheltäni, jonka äidinkieli ei todellakaan ole suomi, miten joku asia sanotaan suomeksi. Onneksi hän kävi suomea-suomeksi kursseilla tarpeeksi pitkään, kiitoksia vaan.