Oppilaita

Suurin osa oppilaistani on mukavia ja fiksuja eikä suurempia ongelmia synny.
Joskus sattuu kummallisia tyyppejä, mutta kummallisuus on useimmiten vain positiivista.
Sitten on kummallisia tyyppejä, joiden omituisuus raastaa hermoja.

Olen yleensä varsin kärsivällinen, mutta uusin oppilaani koettelee pinnaani ihan toden teolla.
On positiivista, että asioista kyselee, mutta ei nyt ihan joka asiaa tarvitsisi analysoida kuten oppilaani tekee.
Esimerkki:
Oppilaani tulee tunnille ja kysyn "How are you?"
Hän vastaa "Fine" ja jatkaa välittömästi:
- Mitä tarkoittaa "fine"? Tarkoittaako se, että voin erittäin hyvin vain vain hyvin?
(selitän että se tarkoittaa lähinnä, että "voin hyvin")
-Siis jos sanon fine, siitä ei voi saada käsitystä, että voin liian hyvin? Olen vaatimaton ihminen(?!), joten en haluaisi sanoa että voin liian hyvin...
(Selitän uudestaan, että "fine" on vain yleinen, oikeastaan mitäänsanomaton standardivastaus)
- Entä jos sanon "Very well"...? (Ja taas palataan siihen, että oppilas on vaatimaton(!?) jne, jne.

huoh.

Toinen hermojani hieman koetukselle pistävä oppilaani on mies, joka ilmoitti ensimmäisellä tunnilla että ei lopeta opiskelua, ennenkuin osaa englantia "kuin äidinkieltä". Nyt olemme jankanneet persoonapronomineja viisi tuntia (olemme toki käsitelleen muutakin vähän kiinnostavampaa, kuten vaikka kellonaikoja; ne menee mainiosti.) Jos miehen pitää sanoa " me menemme" hän luultavasti 'arvaa' pronominin ja useimmiten suusta tulee ihan muuta kuin we. Tuntuu ettei hän ole oikein ymmärtänyt italiaksikaan mitä pronominit oikeastaan ovat...
Ja uskokaa, olen sen selittänyt monella tapaa, italiaksi. Joskus vain ei tunnu keinot riittävän; mies ei "viitsisi" opetella mitään ulkoa, joten pitää vain luottaa siihen, että ajan kanssa hän oppii muistamaan. Muutakin kuin kellonajat.

Mutta on minulla kivojakin uusia oppilaita. Esimerkiksi romanialaiset identtiset kaksoset, jotka puolestaan opettavat minulle (erittäin huonoin tuloksin) romaniaa; he nimittäin puhuvat keskenään välillä omaa kieltään ja väistämättä tulee tunne, että heillä on jonkinlainen kaksosten salakieli. Romania muistuttaa latinaa, se voisi olla lähellä sitä, miten esim. meikäläinen puhuisi latinaa jos puhua pitäisi. Jotkut sanat ovat yksinkertaisesti hauskoja. Esim. Insinööri on tietysti inginer, kokki puolestaan bucătar. (Ensin kuulin ja luulin että "kukatar").


Kolleegallani vasta onkin urakka. Hän opettaa intialaiselle naiselle italiaa. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että nainen puhuu vain punjabin kieltä, ei siis englantiakaan. (Lisähuomautus: punjabia ei kirjoiteta länsimaisin aakkosin, joten myös ne on opetettava) Naisen aviomies ei nähtävästi jaksa vuosi sitten tänne tuomalleen lapsivaimolle opettaa itse. Avioliitto on järjestetty, ja mies valittaa, että nainen on aina vain kotona eikä osaa mitään. Höh. Mitä hän odottaa parikymppiseltä tytöltä, joka on tullut vieraaseen maahan itseään paljon vanhemman (vieraan) miehen vaimoksi. Heillä on jo lähes vuoden ikäinen lapsi, eikö siinä ole jo tarpeeksi vastuuta nuorelle naiselle. Vielä pitäisi muuttua italialaiseksi!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kuule Keksi,

kerro minkä ikäisiä ovat italia ja espanja, siis kielet.

Sari kirjoitti...

Riippuu.
Jos puhutaan kirjakielestà, italia on ollut olemassa vuosisatoja. (Ensimmäinen dokumentti on muistini mukaan joku lause oikeuden pöytäkirjassa joskus 900-luvulla)
Jos puhutaan puhekielestä, on se oikeastaan vain noin 50 vuotta vanha.

Espanjasta en tiedä, kun en sitä ole opiskellut enkä nyt kielten historiaa ole ihan äsken lukenut. Latinasta se on kai kehittynyt omaksi kielekseen (kuten italiakin) joskus keskiajalla...?

Eikös vaikkapa wikipediasta löytyisi tarkempaa tietoa?