Osanottamisesta

Olen nukkunut todella vähän tänä yönä. Ensin puoli kolmen aikaan heräsin siihen, että kissa raapi villitysti ovea. Kävi ilmi, että tytär oli sulkenut Maijan huoneeseensa, koska olohuoneen lattialla oli lepakko. Pieni rääpäle näytti ensin kuolleelta, mutta kun sitten varovasti yritin siirtää sen paperinlehdelle, se liikahti hieman. Nostin sen paperille ja poika ja tytär kävivät viemässä sen ulos. Pökertynyt lepakonpoikanen oli kuin olikin lehahtanut ilmaan.

Pari tuntia tuon tapauksen jälkeen kissa herätti ruoan toivossa.

Ja nyt heräsin ihan itse, kun olen tottunut näihin aikoihin heräämään. Seitsemän aikoihin on vielä aika mukava lämpötila, joten herään mieluusti aikaisin ja nukun sitten päivällä siestaa, jotta voin taas nauttia illan viileydestä pitkään. Siis normaali etelän rytmi.


Eilen kävin tekemässä töitä viimeisen kerran ennen lähtöäni. Aivan kuten tähän blogiin kirjoittaminenkin, teki hyvää puhua ihmisten kanssa. Aikaisemmin olen joskus hieman paheksunut sitä, että osaaottavat ihmiset alkavatkin puhua omista menetyksistään; aivan kuten joskus sairaudestaan kertovalle luetellaan omia vaivoja. Mutta itseasiassa se, että ihmiset sanovat " ymmärrän miltä sinusta tuntuu koska isäni kuoli viime vuonna" on tässä mielentilassa ihan sopivaa. Luulen, että jos äidin menetys olisi ollut äkillinen, en ehkä kokisi samoin. Olenkin puhunut ystävieni kanssa myös siitä, miten vaikeaa on sanoa mitään surevalle. Jos ei saa sanottua paljon mitään, pelottaa, että toinen luulee välinpitämättömäksi; jos taas alkaa kysellä tai jopa kertoa omista suruistaan tai lohduttaa, pelottaa, että sanoo jotain sopimatonta. Ja joillekin on suorastaan pelottavaa koko suru. (Jotkut eivät kestä edes kyyneliä) Itselleni ihmisten kaikki reaktiot ovat olleet tervetulleita.

On hyvä saada lukea viestejä rauhassa (joku sanoi, ettei halunnut soittaa, koska ajatteli että en ehkä jaksaisi puhua) mutta on myös ollut hyvä jutella. On ollut hyvä saada pelkkä lyhyt "otan osaa"-viesti, mutta myös joidenkin ystävien ja kolleegojen halauksia täynnä olevat viestit ovat olleet sopivia.

Mutta aina ei ole näin. Anoppini kertoo, että kun appeni kuoli, hän ei edes muista, mitä ihmiset sanoivat. Sillä ei ollut mitään merkitystä, joskus lohdutusyritykset jopa loukkasivat. Mutta appeni kuolikin yllättäen. Lähti kauppaansa kehystämään asiakkaiden tauluja ja hetken päästä asiakas soitti anopille että appi oli saanut sydänkohtauksen. Anoppini olikin vastannut " ei voi olla".
Oli niin outoa, että ihminen kävelee kotoaan ja hetken päästä häntä ei enää ole.

Sitäkin olen miettinyt, että mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä, että "pääsee surustaan yli". Eikö suru ole oikeastaan vain jotain, jonka kanssa oppii elämään? Arpi. Reikä. Tai tiukka kerä. Jossain suomalaisessa elokuvassa vanha nainen kertoi kerineensä surua tiukalle kerälle, ja tuo tiukka kerä painoi sydänalaa, kun siitä tuli liian suuri.

9 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Meillä päin monet kuolevat kotona, tai jos eivät kuolekaan niin tuodaa sairaalasta kotiin ruumiinvalvojaisia varten. Ja niissä valvojaisissa on hypätty, koska yhteisön velvollisuus on pitää huolta niistä joita suru koskettaa, vaikka sitten jonnin joutavilla fraaseilla sillä surun ritualisoiminen auttaa kuitenkin sen pakkaamiseen käsiteltävän kokoisiksi paketeiksi. Hassua tietysti käydä tapaamassa papparaisia jotka näkee ensimmäistä kertaa elämässä arkussa vainaina, mutta parempi myöhään kuin milloinkaan.

Jos polkusi poikkeaa tätä kautta, niin olisi mukava tavata.

ritviecav kirjoitti...

Osanottoni, Sari. Itseasiassa kirjoitin eilen jo pitkän pätkän kommenttia, mutta se katosi, kun en ollut kirjautunut wordpressiin. Ehkä niin oli parempi, koska kerroin siinä omista kokemuksistani. Ja varmaan olet oikeassa siinä, ettei nyt ole niiden aika.

Olet ajatuksissani. Äidin menetys lienee se kaikkein rankin oman lapsen menetyksen jälkeen. Mutta teidän tapauksessannehan kaikki alkoi jo vuosia sitten.

Voimia Sinulle. Ja hyvää Suomen matkaa kaikesta huolimatta.

Ripsa kirjoitti...

Tätini, isän sisko, jolla oli sama nimi kuin minulla, kuoli ehkä 10 vuotta sitten.

Hän toimi perheeni hajotessa oikeastaan äidin sijaisena, kaksin eleltiin, hänen ansiostaan pääsin ylioppilaaksi, koska monista syistä en voinut mennä isän luo.

Olin silloin 17-vuotias, mutta kaukana aikuisesta. Hänen kuolemansa oli hyvä, syöpä oli levinnyt kaikkialle, mutta vanhuksilla on se ominaisuus usein, että kipukynnys kohoaa niin ettei sitä enää tunne.

Hän jaksoi tuskin puhua pari viikkoa ennen kuolemaansa, mutta kertoi että olen isän näköinen ja sanoi että on väsynyt. Muuten minä sanoin asioita joihin saattoi sanoa kyllä tai ei.

Se oli pääsiäistä ja olin matkannut pitkään Helsinkiin asti. Kävin joka päivä hänen luonaan.

Meillä ei ollut tapana pitää kädestä tai halata tai mitään sinnepäinkään, mutta sitten uskaltauduin ottamaan häntä kädestä, joka oli ravintoliuospiikin sinistyttämä ja hän otti ja tarkensi katseensa minuun ja sanoi nimeni.

Kysyin että puhutteliko hän itseään. Suupielet liikahtivat, tulkitsin sen hymyksi.

Me olimme monta intensiivistä vuotta kahden sekä kesätalossa että talvitalossa ja kykenimme lukemaan toistemme kasvoja.

Lähelle sellaista suhdetta kuin avioliitto voi olla. Varmaan voisi parhaillaan myös vanhempien ja lasten suhde olla, mutta lapsuuden onnesta minulla on aika vaillinainen käsitys, tai siellä on ehkä kodin mentävä aukko.

Olin pitkään tyytyväinen siitä ettei minulla ollut vanhempia - riesana niin kuin ajattelin - mutta nyt vanhempana se tuntuu joskus puutteelta.

Kumpikin heistä voisi olla elossa. Kummankin viime sodat tappoivat tavallaan, ei heti, mutta parikymmentä vuotta hivuttamalla.

Sari, meillä on niin uskomattoman erilaisia nämä kohtalot, meillä ihmisillä. Loppukin on erilainen. Alku on täysin erilainen. Kaikilla on erilainen perimä, joka sitten tekee meistä vähitellen niitä persoonallisuuksia, joiksi tulemme ihan viime henkäykseen asti.

Taisin sanoa viimeksi kun sain sinulta briljantin, että kuolema ei ole osa elämää, se on jotain muuta. Jokainen voi nimetä sen miksi tahtoo.

Sari kirjoitti...

Katja:
olen kanssasi samaa mieltä rituaalien merkityksestä. On tavallaan sääli ettei esim. täällä pohjoisessa olla ymmärretty perinteiden merkitystä vaikkapa surun käsittelyssä.
Olen tässä juuri selvittämässä, milloin viettäisin aikaa helsinkin kaupungissa. Luultavasti olen siellä kuun lopussa. Kirjoittelen vaikka spostia, kun tiedän tarkemmin. (Jos siis olet vielä siellä silloin)

Ritva:
Olisin mielelläni lukenut kommenttisi. En osaa edes kuvitella, millaista tuskaa voi kokea lapsen menettäessään ja en tahdo edes sitä ajatella! Jokatapauksessa se että peilaa muiden kokemuksia omiinsa, on minusta hieno myötätunnon osoitus. Yrittää ymmärtää ja asettua toisen asemaan. Se ei ole kaikille niin helppoa.

Ripsa:
Ei kovin helpolta kuulosta sinun "kohtalosi".
On juuri niinkuin sanoit; jokaisen kokemukset ovat ainutlaatuisia ja kuitenkin lopulta olemme yksin omien menetystemme kanssa. Vaikka ne tietysti voi jakaa.
Minulle tärkeintä on yrittää karkottaa itsesäälin ja katkeruuden tuhoisat tunteet; siis hyväksyä ne itsessään ja sitten etsiä muita voimanlähteitä. Vaikka monille katkeruus tuntuukin olevan varsinainen eliksiiri.
Jotenkin kuitenkin soisin eläväni positiivisten tunteiden voimalla, jos mahdollista.

Vihaan sairautta ja kuolemaa. En oikein siedä sitä, että ihmiset etsivät niistä siunausta. Minusta siunaus on siinä, että sairauden ja kuoleman voi kestää, ei siinä että ne joutuu kohtaamaan.

Petja Jäppinen kirjoitti...

Koska kuolema koskettaa?
Koska ihminen on kuollut?
Missä Ihminen on?

Minun isotätini, joka on minulle koivin rakas, on dementikko. Elää, mutta häntä ei enää ole, sillä se mitä hän muistaa, ei ole enää sitä aikaa, mitä minä olisin elänyt.

Vaimoni lopetti muutama vuosi sitten käymästä isoäitinsä luona, sillä isoäiti ei ole enää seitsemään vuoteen ollut kontaktissa ulkomaailmaan.

Heidän lihansa elää, mutta he ovat kuolleet.

Sanni kirjoitti...

Surun kanssa on tosiaan vain opittava elämään. Minä olen jäänyt nuorena leskeksikin, mutta isäni äkillinen kuolema viime marraskuussa oli minulle musertavan suuri suru. Itken usein yksin autolla ajaessani ja olen surun kanssa jotenkin hämilläni. Ihmisten on vaikea kestää toisten surua ja omaansakin. Minulla on ollut surua jo kahdeksan vuotta, mutta silti olen oma, sama itseni. Onneksi läheisin ja ainoa ystäväni ymmärtää surun kanssa elämistä (hän menetti Thaimaassa 04 lapsensa). Voi olla rennosti toisen kanssa, jonka tietää kantavaan samaa, jopa paljon suurempaa ja musertavampaa taakkaa...
Kai se suru on myös jotenkin alkukantainen voima. Vastapaino. Ja se myös suhteuttaa asioita ja auttaa oikeasti nauttimaan hetkistä. Ainakin minua. Voimia sinulle.

Sari kirjoitti...

Voimia myös sinulle, Sanni!

Leonoora kirjoitti...

Osanottoni Sari vielä myöhästyneenä täällä kommenttilaatikossa. Lienetkö lukenut aikaisemmat ajatukseni sieltä?
Olen kyllä nyt taas tyhjentänyt laatikkoni.

Olin tuudittautunut kauan siihen tunteeseen, että isäni kuolema on minulle todella pitkän suruprosessin vaativa tapahtuma.
Kuitenkin kun näin, miten hän kärsi halvaantuneena, puhekyvyttömänä, kaiken itsemääräämisoikeutensa menettäneenä, se tavallaan auttoi lopullisessa luopumisessa, viimeisissä jäähyväisissä, ja sen jälkeisessä surutyössä.

Sari kirjoitti...

Leonoora:

Niinpä.
Helpotus siitä, että toisen ei enää tarvitse kärsiä,on niin suuri. Varsinkin, kun menetykseen on jo ainakin jotenkin jo sopeutunut vuosien saatossa.