Tekno-pop

Virhe numero yksi: laiskotella ja vitkutella, kunnes on pakko mennä ruokaostoksille pahimpaan-ruuhka-aikaan-lauantai-iltana.

Virhe numero kaksi: tehdä ruokaostokset isossa supermarketissa. ( siinä toivossa että varmasti löytyy kaikki yhdestä paikasta)

Aikaisemminkin olen erehtynyt pilaamaan lauantai-iltapäiväni supermarketissa, mutta tällä kertaa lisämaustetta ja jännitystä toi marketin piippari, jonka toimintaan oli tehty parannuksia. Siis piippari on oma kökkö suomenkielinen nimiversioni markettien kannettavalle hintalukijalle, jonka avulla voi tehdä ostokset kätevästi niin, ettei kassalla tarvitse kuin vilauttaa lukijaa ja maksaa.

Mutta aloitetaan alusta:

Parkkeraamme auton, noudamme ostoskärryn, kipitämme sisään ja seikkailu voi alkaa! Ensin jonotamme pari hetkeä piipparijonossa, tai minä odotan kärryn kanssa syrjässä ja mies jonottaa. Kovin moni ei älyä tehdä samoin, joten piippareitten edessä on varsinaiset ostoskärryjen kokoontumisajot, ja ensimmäiset kirosanat pärähtävät stressaantuneitten perheenisien huulilta kun lapset jäävät vauhdikkaimpien kuluttajien jalkoihin.

Näin olemme siis varustautuneet a) piipparilla b) ostoslistalla. Olemme valveutuneita ja tehokkaita kuluttajia, ostosretki on vain hetki. Tai olisi, jos ei tarvitsisi väistellä kärryjään keskelle käytävää parkkeeraaneita ikääntyneitä pariskuntia, jotka arpovat minne ovat menossa. Ja menevät taatusti juuri sinne minne sinäkin pysähtyäkseen taas eteesi keskelle käytävää.
Tai lapsiperheitä, joiden jälkikasvu on täydessä lauantaitäpinässä: joko suoraa huutoa, pientä itkunvihmettä tai yleistä hysteeristä riehuntaa, jota säestää vanhempien riitely kasvatusperiaatteista. (Niistä kannattaakin tulla markettiin neuvottelemaan) Parhaassa tapauksssa iäkäs pariskunta ja lapsiperhe muodostavat yhdessä suurperheen, jonka harrastuksena on tehdä ruokaostokset (ja neuvotella kasvatusperiaatteista) lauantai-iltaisin ruuhka-aikaan.

Juoksemme muita kuluttajia väistellen etsien listan tuotteet kasseihin ja lopulta saavutamme sen ihmeellisen hetken, että voimme suunnistaa kassalle.

Aikaisemmin piipparilla mentiin niille erityisesti osoitetuille kassoille ja jonotettiin. Nyt näitä kassoja ei olekaan, vaan koko "helpot ostokset" sysdeemi on oma osastonsa. Harmi vaan, että suurin osa ihmisistä ei tiedä miten sysdeemi (miten ärsyttävä ja samalla sopiva sana) toimii, vaan pyöriskelee eksyneen näköisenä ja yrittää löytää henkilökuntaan tai muuhun sysdeemitietoiseen lajiin kuuluvan. Meilläkin meni hetki pyöriskellessä, ennenkuin ystävällinen kanssakuluttaja valisti ja lopusta huolehti kohtalainen sisälukutaito. (Asiasta on tosiaankin aika isoja kylttejä osaston yllä)

Siis asiahan toimii hienosti: laitat piipparin seinään, koneesta hurahtaa ulos kuitti; menet kuitin kanssa maksu-automaatille ja maksat joko käteisellä tai kortilla hurauttamalla sen lukulaitteeseen ja valitsemalla maksutavan.
Ja minähän hurautan. Ruudulle ilmestyy "odota". Korttiani ei voikaan lukea pankkikorttina, vaan se on luettava luottokorttina. (Jota se ei ole) Onneksi työvuoronsa juuri päättänyt kassa auttaa tajuamaan, mikä maksaa (heh). Hurautan uudestaan. Kone sylkee kuitin, jossa sanotaan, että on mentävä palvelukassalle, jotta voin allekirjoittaa kuitin. Palvelukassalla on jonoa, koska joillakin on vaatteita, joista on poistettava varkaudenestolaput tai osa ihmisistä vain jonottaa, koska eivät tiedä mitä heidän on tehtävä maksaakseen tai edes päästäkseen ulos.
Aikani jonotettuamme pääsen kassalle ja allekirjoitan kuitin. Menemme portille, mutta se ei aukea kuitillamme. Pällistelemme hetken lukulaitetta jossa seisoo " ei ulospääsyyn oikeuttava kuitti". Ja palaamme kassalle. Kassa kertoo, että hänen pitää aukaista portti. (Jos olisin maksanut "normaalisti", olisin saanut ulosmenokuitin) Menemme takaisin portille ja kassa tajuaa aukaista sen meille.

Oi vapaus!
Jälkeemme jää laumoittain kuluttajia, jotka haikeina katsovat peräämme. Jostain kuuluu lapsen itkua.