Omituista, on perjantai-ilta enkä ole yhtään väsynyt.
Flunssan jälkiväsy meni ohi jo alkuviikosta ja vaikka olen ihan kiitettävästi paiskinut töitäkin, on se kai ollut niin kivaa, ettei väsytä. Tänäänkin juttelin mukavien ihmisten kanssa= pidin tunteja. Kävi ilmi, että viimeviikolla monologitunnin pitänyt uusi oppilaani onkin käynyt Helsingissä, kahdesti. No sehän oli tietysti aika mukava juttelun aihe.
(puhuimme kyllä myös laskuvarjohypyistä Mt. Everestille ja koralliriutoista, mutta turismin edistäminen pohjolan gibraltarille oli sekin mukavaa)
Työttömät opiskelijani ovat sen sijaan päässeet kuukauden mittaisen kurssinsa päähän tänään. Huomenna menen juhlimaan sitä muutaman kurssilaisen kanssa. Olen kurssilaisistani ylpeä, he tekivät loistavaa työtä. Moni paransi kielitaitoaan hämmästyttävän paljon niinkin lyhyesssä ajassa, eikä se ollut ainoastaan loistavien opettajien (köh) ansiota.
Venezuelalainen vahvistuksemme aloitti maanantaina. Nuori mies joutuu raukka kanalaumaan, mutta en usko sen olevan hänelle rasitus. Oli kiinnostavaa oppia uusia asioita Venezuelasta (mm. mitä hän ajattelee Chavezista), kun perehdytin häntä koulumme kurssisysteemien saloihin. Viksu mies, opiskellut viimeiset pari vuotta Belgiassa, jossa kuulemma kärsi kovastikin latinalaisena ihmisenä ympäristön kalseudesta. Toivottavasti italialainen ympäristö hönkii leudommin. Tuli myös todettua todeksi sama juttu kuin erään argentiinalaisen kaverin kanssa: eteläamerikkalaisten sanotaan pitävän pienempää fyysistä etäisyyttä lähimmäisiin, toisin sanoen heillä on pieni "henkilökohtainen tila". Italialaiseen tilaan (siis siihen, että ihmiset seisovat yleensä aika lähellä) olen tottunut, venezuelalainen tuntui tunkevan vielä lähemmäksi. Näin oma henk. koht. tilani kutistuu kai kohta niin, että tunnen oloni ihan mukavaksi vaikka ruuhkabussissa.
Tajusin myös, että minulle italialaiset eivät (enää) ole "ulkomaalaisia", mutta venezuelalainen on. Voikohan päästä sellaiseen tilaan, että kukaan ei oikeastaan ole "ulkomaalainen"? Onko se tarpeellistakaan? Minusta oli niin jännää jutella ulkomaalaisen kanssa pitkästä aikaa.
2 kommenttia:
Fantastinen kysymys tuo että kenet kokee ulkomaalaiseksi, tai milloin kokee itsensä ulkomaalaiseksi. Huomaan usein ajattelevani, tai oikeastaan tuntevani, että ollaan "samaa porukkaa", vaikka olisi minkämaalaisia mukana, eikä silloin kukaan ole ulkomaalainen suuressa määrin.
Tunnen melkein liikutusta kun pääsen iranilaisten tai espanjankielisten ystävieni porukkaan, jossa olen suomalaisvähemmistöä :)
Juuri tästä juttelimme Isaacin (uusi kolleega) kanssa, ja hän sanoi, että ongelma oli Belgiassa juuri se, että hän koki itsensä aina ulkopuoliseksi/ulkomaalaiseksi.
Itselleni asia ei ole kovin ajankohtainen muuten, en kovin usein ajattele "ulkomaalaisuuttani". Enkä muidenkaan :)
Kai se tarkoittaa, että olen kotiutunut.
Lähetä kommentti