Banaanivaltio

Puhuin edellisessä postauksessa paikallisvaaleista kevyeen sävyyn, kun en oikein jaksanut miettiä, miten tästä sotkusta voi muuten kirjoittaa. Mutta on väärin suhtautua keveästi niin tärkeisiin asioihin kuin viestinnän ja vallan suhde, varsinkin jos suhteesta on muodostumasta niin sairaalloinen, ettei kansalaisilla ole mahdollisuutta muodostaa mielipiteitään itseään koskevista, tärkeistä asioista monipuoliseen ja parhaansa mukaan objektiivisuuteen pyrkivään informaatioon nojaten ja siten tehdä päätöksiä vaikkapa äänestäessään.

Italian sananvapaus ja tiedotusvälineitten tasaväkisyys ja moninaisuus on jo vuosikausia ollut uhattuna. Sen ovat huomanneet kaikki journalisti- ja ihmisoikeusjärjestöt ja ne jotka asian kieltävät (esim. monet italialaiset journalistit) ovat joko sokeita, tietämättömiä tai selkärangattomia.
Suurimman uhan muodostavatkin ne journalisti, jotka ovat "suomettuneet": itsesensuuri ja pääministerin perseennuoleminen on niin tavallista, ettei kriittiset äänet luultavasi enää ulotu ulkokorvaa sisemmälle. Kommunistien horinaa, opposition kateutta, propagandaa. Näillä termeillä on helppo torjua väitteet sananvapauden rajoittumisesta. Berlusconin strategia onkin aina ollut syyttää vastapuolta omista synneistään.

Totuus kuitenkin on, että pääministeri VÄÄRINKÄYTTÄÄ VALTAANSA ja RAJOITTAA SANANVAPAUTTA. Konkreettinen esimerkki: hän on soittanut niille, joiden tulisi tasapuolisuutta valvoa, ja vaatinut että ohjelmat (erityisesti Michele Santoron juontama poliittinen keskustelufoorumi) joissa käsitellään cavaglieren oikeusjuttuja, pitää saada suljettua. Jos Kekkosen myllykirjeitä muistelee, olivat ne Berlusconin kiukutteluun verrattuna viattomia viestejä. Pääministerin soitto on jo sinänsä merkki siitä, että tasapuolinen valvonta on uhattuna; vielä huolestuttavampaa on se, että nämä valvojat eivät ainoastaan kuuntele häntä, vaan tekevät kaikkensa tehdäkseen miehelle mieliksi. Laillisuuden rajoissa tietysti: Santoron ohjelmaa katsotaan suurennuslasilla, jotta löydettäisiin rikkomuksia, joiden perusteella laittaa ohjelma hyllylle. Kun rikkomuksia ei löydy, luetaan poliittisiin vaaleihin laadittuja sääntöjä siten, että voidaan ainakin vaaleja edeltäväksi kuukaudeksi sulkea kiusallisista aiheista puhuvien journalistien suut. Kaiken tämän mahdollistaa myös se, että valvontakomissio (AGCOM) on poliittisesti nimetty: hallituspuolueella on enemmistö. Minkä ei pitäisi vaikuttaa komission puolueettomuuteen...

Ja pääministerin epäsuorassa omistuksessa olevat kaupalliset kanavat voivat rauhassa jatkaa propagandaa, valtiontelevision säestäessä hallituspuolueen=pääministerin henkilökohtaisen puolueen (PDL) sinne istuttamien johtajien siunauksella. Jos italialaiset lukisivat lehtiä, ei sananvapaus olisi ihan niin heikoissa kantimissa: ihan kaikkia julkaisuja ei Berlusconi sentään omista. Hän on tosin viime vuosina hallituksineen hoitanut valtionrahoituksen jakamista, ja yllättäen tukea ei tahdota antaa joillekin sanomalehdille, joilla ei ole puolueita tai korporaatioita takanaan.
Mutta suurin ongelma on se, minkä pääministeri on tiennyt varsin hyvin siitä asti kun hän on politiikkaan ryhtynyt: 70 prosenttia italialaisista muodostaa poliittisen mielipiteensä televisiosta saamansa informaation perusteella.
Niinpä kun pääministeri huutaa mielenosoitusyleisölleen iskulauseitaan, aika suuri kansanosa kuuntelee niitä kritiikittä: olemme rakkauden puolella vihaa vastaan (oppositio on siis vihan puolella?); haluatteko lisää veroja? ja kansa huutaa ei (oppositio siis haluaa?)
Pääministeri lupaa jopa parantaa syövän kolmessa vuodessa, ja propagandaa vuosikausia kuunnellut kansalainen kiljuu silmää räpäyttämättä kannatustaan.

Onneksi kaikki italialaiset eivät ole niin typeriä kuin Berlusconi haluaisi uskoa (hän kuulemma ohjeisti televisio-ihmisiään jo kahdeksankymmentäluvulla: "muistakaa että katsojat on käyneet vain kasiluokan"; kaupallisten kanavien ohjelmista voisi todellakin luulla yleisön olevan sivistystasoltaan keskimäärin ehkä just ja just kymppiluokkalaisia)
Ja viestintä ei Italiassakaan ole viime vuosisadalta. Vaikka internet onkin silloin tällöin demonisointiyritysten kohteena, ihmiset käyttävät sitä. Ja murdochilaiset taivaskanavat näkyvät ainakin toistaiseksi saapasmaassakin; surullista kyllä, ne ovat korporaatiotaustoineenkin edes jonkinlaisen monipuolisuuden tae.

Entä Berlusconin poliittinen oppositio? Bersania, demokraattisen puolueen (PD) johtajaa on kritisoitu siitä, että hänen vaalikampanjansa on ollut vastaamista Berlusconin provokaatioihin. Mutta mistä tietää mitä oppositiopoliitikot kokoontumisissa puhuvat? Ei heitä uutisissa näe, elleivät he sano jotain Berlusconiin liittyvää.
Kuitenkin, kaikesta huolimatta, näyttää siltä, että Berlusconin vapaus-puolue(sic!) on kriisissä, hänen äärioikeistolaiset liittolaisensa jo uhittelevat voittavansa hänen suhteellisen keinotekoisesti muodostetun puolueensa.
Miten vaaleissa käykään, tiedonvälityksellä on kovat paikat. Huolestuttavaa on sekin, että minusta tuntuu (eikä ainoastaan minusta), että kansainvälisissä tiedotusvälineissä ei edes jakseta kiinnostua Berlusconiin liittyvistä skandaaleista, niin jokapäiväisiä niistä on tullut. Täällä Italiassa pitää jaksaa kiinnostua, tai kohta banaanivaltio ei riitä kuvaamaan tätä kolhuja kokenutta maata, jossa on kuin onkin, niin vaikea kuin sitä onkin uskoa, paljon ihmisiä jotka ajattelevat omilla aivoillaan.
Se onkin ainoa toivo.

Yrtit itää ikkunalla.

edit:
Jäi sanomatta että uutislähetysten puolueettomuuteen(propagandaan) on tarttunut myös edellämainitsemani AGCOM;
Uutistoimitukset TG1 (RAI) ja TG5 (Canale 5) saivat 100.000 euron sakot vahvasti PDL:n puolelle kallelleen keikahtaneista uutisistaan. Taskurahoja Berlusconille ja vain murto-osa vaalikampanjan budjetista, arvaan.
lehdistötiedote