Kyllä Siperialainen kasvattaa

Mainos:

Educazione Siberiana, Gabriele Salvatoresin uusin elokuva.

Seuraavana katselulistalla.

"Le vite degli uomini possono sembrare tutte simili.
Si nasce, ci s'innamora, si fanno figli, si lavora e poi si muore.
Alcuni uomini la vita se la godono, altri la tollerano.
Ma noi siberiani, Kolima, noi la vita la combattiamo.
I nostri tatuaggi sono le nostre ferite, sono i trofei che abbiamo vinto lottando.
Raccontano la storia delle nostre vite."


Ihmisten elämät voivat näyttää samankaltaisilta.
Synnytään, rakastutaan, tehdään lapsia, töitä ja sitten kuollaan.
Jotkut nauttivat elämästä, jotkut sietävät sitä.
Mutta me siperialaiset, Kolima, me taistellaan elämän kanssa.
Tatuointimme ovat haavojamme, palkintopokaaleja jotka olemme voittaneet taistellen.
Ne kertovat elämiemme tarinaa.

(Tatuointien merkityksestä "siperialaisille" (rikollisjengi) tatuoija Ink. Elokuva perustuu Nikolai Lilinin kirjaan)

 EDIT Su 03/03/2013

Klassinen tarina kasvamisesta, ystävyydestä, väkivallasta ja rakkaudesta.
Oli tosiaankin sillä hilkulla, ettei tarina mennyt kliseen puolelle, niin paljon klassisia elementtejä siinä oli: neljä ystävystä, joista yhdellä on lasit, toinen on ylipainoinen ja kahdesta  vahvimmasta tulee lopulta toistensa vihamiehiä. Tyttökin elokuvassa on, kaunis mutta vajaaälyinen, ja hänelle käy tietysti huonosti.

 Siperialaista kasvatusta jakaa John Malkovichin näyttelemä isoisä, jonka jutut kuulostavat kovin kunniakkailta ollakseen Stalinin eteläiseen Neuvostoliittoon karkottaneiden rikollisten jälkeläisistä muodostuneen eräänlaisen mafiaporukan, rikollisjengin (Siperialaiset on jengin nimi) säännöt: rikkailta ja valtaa edustavilta voi varastaa, rahaa ei pidetä talossa sisällä, (eikä omaisuutta muutenkaan saa olla enemmän kuin sydän jaksaa rakastaa), huumeisiin ei kosketa, omista pidetään huolta ja petturit tapetaan.

Kaikesta klassisuudestaan huolimatta elokuva oli raikas. Kerronta oli tiivistä ja kaikella oli paikkansa ja aikansa, kuten esimerkiksi siperialaisten tatuointien filosofialla. Aika harvoin tositapahtumiin tai elämänkerralliseen kirjaan perustuvasta elokuvasta voi sanoa samaa. Tosin Lilinin kirja, johon elokuva siis perustuu, tuskin onkaan niin kovin omaelämäkerrallinen, ainakaan jos uskoo kriitikkoja tai Lilinin Youtube-videon kommentoijia.

Kuvasto oli kaunista, muttei onneksi liikaa romantisoinut sovjet-kaupunkia ja sen läpi kulkevaa jokea, jolla silläkin oli oma tärkeä osuutensa tarinassa. Näyttelijät olivat Malkovichia, Peter Stormarea ja Eleanor Tomlinsonia lukuunottamatta liettualaisia, ja sen huomasi; italialaisille nykynäyttelijöille (ohjaajille?) ominainen pateettisuus oli hiukan etukäteen olettamaani vähäisempää ja huomattavasti siedettävämpää. Pääpari ( Arnas Fedaravičius ja Vilius Tumalavičius), varsinaiset Narkissos ja Kultasuu, olivat uskottavia ja tuoreita, ehkä siksi että sattuvat olemaan täysin tuntemattomia.

Elokuvasta jää mieleen jotkut kauniit ja koskettavat kohtaukset ja se, että jossain Moldovan kupeella on maansuikale, joka ei itsenäisyysjulistuksestaan huolimatta ole edes oma valtionsa. Transnistria. Kuulostaa ihan keksityltä koko paikka.

Kuva: www.15min.lt

7 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Sari,

millainen leffa tuo oli? Katsoin trailerin, mutta en käsittänyt oliko se italialainen vai amerikkalainen. Siellähän useimiten dubataan leffat, eikö?

Me käytiin toissapäivänä katsomassa Michael Haneke'n leffa Amour/Rakkaus. Sattumoisin yksi kaverini oli ollut suomentamassa sitä, leffa on ranskaa ihan läpikotaisin.

Pidettiin leffasta kovasti. Sehän sai sekä Cannes'n palkinnon että ulkomaisen Oscarin. Schubertia pitäisi nyt kuunnella, pianomusiikkia. Leffa jäi päähän jonkinmoisena mielentilana.

Sari kirjoitti...

Leffa on italialainen.
Menen huomenna katsomaan, joten en vielä osaa sanoa mitään.

Tuota Rakkaus-elokuvaa on kovasti kehuttu, mutta en taida mennä juuri nyt katsomaan. Aihe on vaikea.

Ripsa kirjoitti...

Selvä!

Tuo voisi olla katselulistallani ehkä senkin vuoksi, että olen jostain syystä lukenut monena vuonna niin paljon itäeurooppalaista kirjallisuutta kuin mahdollista.

Slaavilaisuuteen päin meneminen kirjallisuudessa on aivan oma mielentilansa. En ole varma minkä vuoksi minulle tulevat kulttuurialueet aalloittain. Mutta niin ne näyttävät tulevan.

Haneken leffassa pääosaa näyttelee sama Trintignant kuin oli pääroolissa Kieslowskin Punaisessa. En tiedä mikä leffassa sinulla hannaa, mutta se on oikeasti rakkauselokuva.

Leffassa on paljon Schubertia, joka soi nyt meillä kotona. Siis Schubertin pianomusiikkia.

Sari kirjoitti...

Rakkaus -elokuvan katsomatta jättäminen on suojareaktio. Olen nähnyt trailerin ja melkein jo sitä katsoessa itkin. En ole oikeassa tunnetilassa juuri nyt pystyäkseni katsomaan emotionaalisesti koskettavia leffoja.

Suosittelen kyllä Salvatoreksen leffaa, sekin oli omalla tavallaan koskettava, mutta huomattavasti yleisemmällä tasolla.
Siis minulle henk. koht.

Ripsa kirjoitti...

Sari,
itkeminen tekee hyvää, vaikka siitä voi tullakin pää kipeäksi jälkeenpäin.

Mutta tiedän tottakai, että joskus ihminen on herkässä tilassa ja silloin pitää miettiä mitä tekee ja miten.

Meillä täällä elokuvateatteritilanne on todella kenkku, kun se on jonkun kirotun Warner Bro'sn etäkonttuuri. Oli kivaa kun meillä oli vielä elokuva-arkiston etäispääte. Sitten arkisto leikkasi meidät pois.

Elokuvan merkitys on kasvanut tarinoiden kertojana. Silti minä mielelläni menen aina jonnekin ja kuuntelen tarinoita. Mieluiten yli 80-vuotiaiden.

Sari kirjoitti...

Olisko tämä uusi dynaaminen malli mitään?

Ripsa kirjoitti...

Tää tuntuu ihan hyvältä. Minä en yrittänyt mitään näin radikaalia kun nämä uudet systeemit tulivat. Pelkäsin että jotain katoaa.

Taidat osata nämä jutut! Mulla ei ole ketään joka neuvoisi ja jos olisikin, en tod.näkösesti käsittäisi.