Junista, busseista ja muista kulkuvälineistä

Tässä eräänä päivänä jouduin pysähtymään tasoristeyksessä paikallisjunan takia. Sitä tapahtuu aika usein, koska asun radan väärällä puolella sekä keskustaan päin että kun menen töihin Modenan ulkopuolelle.

Oli ilta ja kuuntelin musiikkia radiosta (kuten aina ajaessani). Jotenkin pimeässä keltaisine valoineen pyyhältävä juna ja radion musiikki yhdistyivät mielessäni filmaattiseksi melankoliaksi. Junissa on aina jotain runollista, silloinkin kun kesäkuumalla hikoilee likaisessa junavaunussa, koska auto on huollossa. Tai kun iltayöllä laskee asemia vaunujen välikössä toivoen junan saapuvan pian perille.

Olen aina halunnut ajatella, että viehtymykseni juniin johtuu siitä, että kertomusten perusteella se oli lähes ensimmäinen kulkuneuvoni: äiti vei minua neuvolaan paikallisjunalla. Junalla, jota ei kustannussyistä ole ollut enää miesmuistiin. Matkustin sittemminkin, lapsena, pitkiäkin matkoja, junissa joissa toisen luokan vaunut olivat puisia. Istuinpenkit sentään oli pehmustettuja. Eväänä oli voileipiä tai rusina-pähkinä sekoitusta.

Kaikki tuo ei tosin tullut mieleeni iltahämärässä paikallisjunan tasoristeyksessä, vaan kun juttelin oppilaani kanssa hänen linjurimatkastaan aivan saappaanpohjaan. Hän on nimittäin kotoisin Materasta, joka on kuuluisa kallioistaan. (Ks. Sassi di Matera) Junallakin sinne pääsisi, mutta linja-autolla ei tarvitse vaihtaa ja aikaa kuluu jokseenkin saman verran, päivän tai yön pituus. Jotain tämän maan taloudesta kertonee se, että kun oppilaani vielä opiskeli Parmassa muutama vuosi sitten, bussivuoroja oli muutama viikossa. Nyt vuoroja on kaksi päivässä. Matkustajamäärät ovat siis lisääntyneet. Kymmenen tuntia täydessä linjurissa on kyllä aikamoinen kestävyyskoe. Varsinkin kun jotkut pysäkit ovat pieniä kyliä kukkulan huipulla, jonne bussi juuri ja juuri jaksaa kiivetä sitä yhtä tai kahta kylään suuntaavaa matkustajaa viemään ja tuomaan.

 Joukkoliikenteessä, paikallisjunissa varsinkin, löytyy sellaista arjen kärjistymistä, joista suuret tarinat saavat alkunsa. Ihmisten kohtalot kohtaavat, jotain odottamatonta tapahtuu keskellä kaikkein ankeinta rutiinia: työ-tai kotimatkaa. Aivan kuten viimeviikonloppuna näkemässäni Atlas Cloud elokuvassa:

 “Our lives are not our own. We are bound to others, past and present, and by each crime and every kindness, we birth our future.”
David Mitchell, Cloud Atlas
 
My life amounts to no more than one drop in a limitless ocean. Yet what is any ocean, but a multitude of drops?”
David Mitchell, Cloud Atlas


Postikorttifilosofiasta takaisin arkeen.

 Tätä kirjoittaessa oli televisio auki ja satuin kuulemaan pari unohtumatonta lausetta:

Iltapäivämakasiinin juontaja ohjelman lopuksi: terveisiä Milanon sokeain laitokselle, tiedän että katsotte meitä.

Kiristyksestä vankilatuomion saanut paparazzi, joka katosi tuomion saatuaan ja löytyi muutaman päivän päästä Portugalista: En minä karannut, pelkäsin vain vankilaan menemistä.

Heh.



4 kommenttia:

Arkitehti kirjoitti...

Materaan kulkevien bussivuorojen lisääntyminen voi johtua myös siitä, että junalinjoja on huononnettu: Leccestä ei pääse enää suoralla yöjunalla Milanoon tai Roomaan, vaan junaa täytyy vaihtaa joskus aamuneljältä Bolognassa. Tai kolmelta Casertassa.

Matera-Bari -väliä kulkee Ferrovie Appulo-Lucane. Paikallisjuna taittaa kuudenkymmenen(neljän) kilometrin matkan puolessatoista tunnissa. Tai jotain sinnepäin.

Carlo Levi -sitaatti linkissä.

सारी kirjoitti...

Totta, junat on kaikki jotain erikoispikaeurojunia Milanosta Roomaan, muut keksikööt vaihtoehtoja.
Muistelinkin että olit postannut jotain Materasta, kiitos linkistä!

Ripsa kirjoitti...

Sari

Kun kuuntelet radiota niin tässä sinulle linkki. Ei ainakaan näkynyt että ei kuuluisi ulkomailla, se on Radioateljeen ohjelma:
http://yle.fi/radio1/draama/radioateljee/kiire_ei_asu_taalla_-_mestari_chiara_vigo_39249.html

En ollut ikinä edes kuullut simpukkasilkistä saati Chiara Vigosta, mutta Sardiniasta nainen on peräisin.

Täytyy katsoa jos löydän ihmisestä vielä jonkun videon, koska koko työ kuulosti täysin uskomattomalta. Toinen asia joka ällistytti oli se, että Sardiniassa voi vielä olla niin puhtaita vesiä, vaikka Välimeren ekologiasta puhutaan täälläkin paljon (ikäänkuin Itämeri ei kaipaisi puhdistusta ja heti!).

Toivon että nainen saa työlleen jatkajia ja toivon että silkkisimpukka jatkaa elämistään. Sellainen muutos parempaan päin oli, että simpukoita ei enää "silkin" keräämisen jälkeen tapeta, tai ne eivät kuole, vaan ne pystytään laskemaan takaisin mereen.

Mutta ne helkutin kaupunginisät ja -äidit varmaan kans olivat keksineet että Vigon työhuonetta voi käyttää turismin lisäämiseksi. Jo se, että löysin hänen nimensä googlettamalla kai tarkoittaa jonkinasteista kuuluisuutta!

Mutta junalla ei Sardiniaan taida päästä!

सारी kirjoitti...

Ripsa, kiitos linkistä!