Muistan, kun joskus vuosia sitten innostuneena kerroin Prahan matkastani ja eräs kuulijoista kysyi: "Kuinka paljon Prahassa on asukkaita?". En tiennyt. Tyttö totesi kuivasti: "Minä yleensä otan selvää asioista ennen kuin matkustan minnekään.".
Minäkin otan selvää asioista, minulle ei vain ehkä ole ensisijaisen tärkeää asukasluku tai pinta-ala, tai muutkaan numerot (kenelle on?). Minulle on tärkeää miten kaupunki on saanut alkunsa, millaisia hallitsijoita sillä on ollut, kuka on rakentanut talot, mitä asukkaat tekevät iltaisin, mitä he syövät, miten he asuvat, miten he ansaitsevat elantonsa, mitä ja ketä he muistavat. Sitten kun olen kaupungissa, en opiskele vaan katselen, kuuntelen, haistelen, tunnustelen.
Koska kaupunki on kuin ihminenkin täynnä kerrostumia. Syntymä sanelee jotain, historia jotain lisää, nykypäivä siloittaa tai tuhoaa. Kaupunki voi huumata ja häikäistä kauneudellaan, kaupungin vaatteet voivat olla likaiset ja reikäiset, kaupungin kasvot väsyneet. Kaupunki voi liikkua hitaasti valuen tai kiihkein sykäyksin. Kaupunki haisee ja tuoksuu. Kaupunkiin pitää tutustua varoen kuin ujoon ihmiseen.
Chioggia, jossa kävimme elokuun maakuntamatkailumme varrella, tuoksuu mereltä ja haisee kalalta. Sen kaduilla liehuvat pyykit ja liput. Se on Venetsian köyhempi sisar. Gondoleitten sijaan täyttävät kanaaleita kalastajien pienet veneet, ja palatsit matkivat isosiskon ruhtinaallisia hotelleja. Satamasta pääsee päivämatkalle katsomaan Rialton siltaa, kaduilla vaeltelee saksalaisia turisteja ja yksinäinen koira. Sataman trattoriassa syödään tuoreita simpukoita, aallonmurtajaan on parkkeerattu amerikkalaisen taiteilijan koristelema laiva. "Garibaldi on puhunut tältä parvekkeelta", lukee seinällä, jossa ei enää ole parveketta.
Chioggian hiekkarannat on rakennettu täyteen. Uimme sameassa vedessä, pikkupojat lennättävät leijaa. Tuulee ja hiekka on lämmintä.
Muistot liukenevat.
Kuvia Chioggiasta täällä:
Photobucket