Viimeisen kahden viikon aikana

...on kuulemma kuollut haaksirikossa siirtolaisia jossain välimeren suunnalla. Onneksi Suomi ehtii pian apuun. (Kyllä, tämä on sarkasmia)
YLE:n uutinen

En tiedä koskettaako asia minua mitenkään, olen Elysiumin asukas. Tuossa taannoin näkemässäni elokuvassa vain rikkaat asuivat avaruusasemalla, joka muistutti lähinnä jättimäistä golf-osaketta Floridassa. Elysiumissa elämä jatkui ikuisesti: ihmiset olivat kehittäneet jonkinlaisen skannerointi-tekniikan, jolla mikä tahansa vaiva korjattiin hups vain molekyylitasolla (tai oliko se peräti atomi). Ja kaikki maan pinnalle jääneet yrittivät keinolla millä hyvänsä päästä Elysiumiin "korjattavaksi".
Elokuva oli hiukan kömpelösti osoittelevaa kritiikkiä amerikkalaista, tai oikeastaan länsimaista siirtolaispolitiikkaa kohtaan, ja elokuvana keskinkertainen. Mutta valitettavasti liiankin realistinen. Näin  Ely...Euroopasta käsin Välimeren haaksirikkoiset näyttävät ihan samalta kuin Elysiumiin huterilla avaruussukkuloilla lentävät "laittomat". Hui, siellähän on sellaisiakin, jotka teeskentelevät olevansa pakolaisia, maksavat tuhansia euroja rikollisille jotta pääsisivät piileskelemään tänne golf-osakkeen vihreille kummuille.

En ole kovin kestävä elysialainen, koska tunnen pahoinvointia tilanteesta. Olen jopa välttänyt uutisia viimeaikoina, koska tiedän että niissä näytetään arkkurivejä tai ensihätään mustiin jätesäkkeihin sullottuja ruumiita. En kestä katsoa, koska en tiedä mitä voisin tehdä. En tietäisi mitä tehdä vaikka asuisin Lampedusalla. Tiedättekö muuten mitä paikalliset kalastajat sanovat siirtolaisalusten pelastamisesta? He eivät tiedä uskaltaako ottaa merihätään joutuneita kyytiin, etteivät joutuisi lain kouriin ihmiskaupan suosimisesta. Kuulostaa tekosyyltä, mutta jos olisin kalastaja, en varmaan uskaltaisi ollenkaan lähteä merelle, ettei tarvitsisi nostaa kalaverkoilla lasten ruumiita saaliin seassa. Jos asuisin Lampedusalla, en kai uskaltaisi avata oveakaan, ettei taas tarvitsisi katsoa silmiin hengissä säilyneitä teinejä joiden nälkää ja janoa voi helpottaa vain hetkiseksi. Kadonneita omaisia en osaisi heille takaisin antaa.

Täällä Elysiumissa on niitä, joiden mielestä on toimittava ihan samoin kuin Jodie Fosterin henkilöhahmo elokuvassa: ammutaan siirtolaiset tuusannuuskaksi (annetaan niiden hukkua). Eihän meillä ole eurooppalaisillekaan tarpeeksi töitä, mistä me keksitään kaikille näille laittomille elinkeino. Joudutaan vielä antamaan katto pään päälle, ruokaa ja koulutusta, ihan ilmatteeksi.


Ikävä kyllä, vain elokuvassa sankari-messias uhraa itsensä saattaakseen kaikki maan asukkaat laillisiksi kansalaisiksi. Oikeassa elämässä sankarit menevät pariksi kuukaudeksi meripelastamaan siirtolaisia, ja kymmenet tuhannet jatkavat elämäänsä laittomuudessa, ilman ihmisoikeuksia.

Ihmisen profiilit

Ajattelin kokeilla erästä streaming-palvelua, siis sellaista ilmaisohjelmaa, jolla voi kuunnella musiikkia suoraan kappaleita lataamatta. Siis ilmaista niin kauan kun jaksaa mainoksia.
Itselleen voi luoda "radiokanavia" valitsemalla musiikkilajin tai vaikkapa vain yhden artistin. Kone sitten selailee samantapaista musiikkia kuunneltavaksi. Musiikkimaun mukaan ohjelma ja halutessani myös muut käyttäjät luovat minusta profiilin. Tähän mennessä olen vähän vahingossa kai jonkinlainen indierock-tyyppi.

Samalla periaatteellahan goooglekin mainostaa. Jos olet ostanut nettikaupasta housut tai etsinyt Budapestin matkoja, hakukone ystävällisesti vilauttelee sinulle muita halpislentoja ja samantyyppisiä housuja mainoksissaan. Pikkuhiljaa, eikä edes niin hiljaa nettikäyttäytymisestäsi voi päätellä missä olet ja mistä pidät. Google ainakin tietää jo, että olen Italiassa, jossain tekemisissä brittien kanssa ja että pidän tietynlaisista vaatteista.

Naamakirjahan se vasta profiloikin. Ihan kaikki elämänalueet otetaan avosylin verkossa vastaan: kuvat ja kirjoitukset, tykkäämiset ja ihmissuhteet. Itse olen vastahakoinen lahjoittamaan elämäni Zuckerbergin rahastettavaksi, joten profiilini ei ole kovin täydellinen, vaikka todenmukainen onkin. Ehkä olen vain vanhanaikainen.

Suomalaisessa mediassa puhutaan vihapuheesta. Tämä on minun profilointini vihapuhujista: vihapuhujat ovat kuin google, naamakirja tai spotify. He profiloivat ihmiset muutaman (joskus vain yhden) ominaisuuden perusteella ja päättävät sitten miten heihin pitää suhtautua. He päättävät myös mitä toinen ajattelee, he eivät ole kiinnostuneita yksilöistä.
Ehkä vihapuhuja ei osaa itse muodostaa ajatuksia. Hän vain toistaa raivokkaita iskulauseita tai pelkkiä solvauksia, koska ei osaa muuten ilmaista itseään. Hän tuntee ylivoimaisuutta koska löytää muita, samoja iskulauseita toistavia raivoajia. Jos hän saa toisen pelkäämään, on se todiste iskulauseen todenmukaisuudesta, ei siitä, että kuka tahansa tervejärkinen ihminen säikähtää uhkailua, olipa se miten virtuaalista hyvänsä.

No ei tämä minunkaan profilointini tietenkään ole kovin omaperäinen. Se perustuu  kyllä kuitenkin ihan omaan käsitykseeni siitä, mitä olen nähnyt.
Senkin olen tajunnut, että jos joku kieltää vihapuheen olemassaolon, on se huolestuttavaa. Kieltäjä on joko itse vihapuhuja tai harvinaisen sokea.


Tätä kirjoittaessani kissat kiersivät asunnon täyttä vauhtia juosten noin 14 kertaa.

Ulko(inen)muisti

Heräsin taas ihan älyttömän aikaisin. Ja taas kerran satuin näkemään kulttileffan Rai:n ennennäkemättömissä(siis ei mitään roskaa, jota nimitetään kultti-elokuvaksi vain, jotta voidaan perustella miksi jotain huonoa mutta nostalgiaa herättävää elokuvaa pitäisi arvostaa). Wim Wenders kävi Japanissa etsimässä ihailemansa ohjaajan,Yasujirô Ozu:n Tokiota.
Elokuva oli kiinnostava.

Kiinnostava oli myös Wendersin ajatus: hän ei muistanut matkastaan juuri mitään (Materiaali oli filmattu 1983, elokuva valmistui 1985), ja hänen kuvaamansa pätkät olivat "kuin paperinpala, johon joskus kauan sitten on kirjoitettu muistiin uni, joka lappusen löytyessä tuntuu ihan vieraalta". Hän pohti josko muistot matkasta olisivat pyyhkiytyneet juuri siksi, että hän oli filmannut kaiken.

Käyköhän meille kaikille lopulta niin, että tämä pakonomainen muistojen kirjaaminen (esim.naamakirja) tekee meistä kykenemättömiä muistamaan mitään, koska olemme ulkoistaneet muistin kuviin, kirjoituksiin, nettiin?

Kissat häiritsee, joten tässä tämä nyt sitten oli. (Pino makaa käsivarren päällä)

Hidas elämä

Teen uudenvuodenlupauksen:
aion elää hitaasti.

En tiedä osaanko oikeastaan määritellä sanoin, mitä tarkoitan, mutta yritetään:


- Aion rauhassa kuunnella kokonaisia albumeja
- Aion rauhassa lukea kirjoja, vaikka ne olisivatkin jo menneen vuoden bestsellereitä
- Aion laittaa ja syödä voileipäkakkua, lihamakaronilaatikkoa tai muita epätrendikkäitä ruokia jos siltä tuntuu
- Aion harrastaa hyötyliikuntaa järjestettyjen liikuntasessioiden sijaan: kassien kantoa neljänteen kerrokseen kahvakuulien sijaan,  siivoamista musiikin tahdissa zumban sijaan jne. jne.
- Aion jutella ihmisten kanssa kaikessa rauhassa, vaikka se merkitsisi, että en ehdi olla yhteydessä kaikkiin tuttuihin koko ajan
- Aion tehdä kivoja juttuja miettimättä millaisia muistojälkiä niistä voisi jättää verkkomaailmaan; oikeita aivomuistikuvia enemmän, verkkomuistikuvia vähemmän
- Aion keskittyä siihen mitä olen tekemässä juuri nyt

- Enkä aio päivittäin julkaista ajatuksiani ja tekojani missään mediassa, vaikka siihen olisikin mahdollisuus
Viime vuoden lopulla olin jo aika hyvässä vauhdissa, katsotaan miten hitaaksi ehdin tänä vuonna!

Myöhään itsenäinen

Meni tuo Suomen itsenäisyyspäivä ohi ihan tavallisena työpäivänä. Jossain vaiheessa, ehkä tuntirekisteriä kirjoittaessa, huomasin päivämäärän ja hiljaa mielessäni toivotin Suomelle onnea.
Illalla jätin Linnan juhlatkin katsomatta. Tänään olen kuitenkin paikallisen pyhän vuoksi kotona ja ajattelin vilkaista löhöilyn lomassa pikakelauksen mekkokavalkadia, jos huvittaa.

Bensa kallistui. Näin tämä uusi "verta ja hikeä"-hallitus alkaa vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Eläkeikääkin lisätään niin, että luultavasti tällä menolla eläkkeelle lähdetään lopulta vain jalat edellä. Ei se nyt niin kauheasti itseäni hirvitä, toivon tekeväni töitä mahdollisimman pitkään. Maalaisjärkeni ei vaan oikein ymmärrä miten hälyttävän korkeaa nuorityöttömyyttä hoidetaan korottamalla eläkeikää. Ja miten kulutusta lisätään viemällä tuhkatkin pesästä. Mutta en olekaan hallitus, jonka päätehtävä on pelastaa euro, ei ihmisiä. Jotenkin tuntuu, että ihmisillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta löytää edes hiukan itsenäisyyttä. Italiaksi palkansaaja tai alainen kääntyy sanaksi dipendente, siis riippuvainen. Aika riippuvaisia ihmiset ovatkin työnantajistaan, kun sosiaalinen turvaverkko on jokaisen perheen omassa taskussa.

Meidän perheen kuopus, Pino, (aka Lu Bu) kasvaa ja kukoistaa. Se alkaa tajuta sanaa "ei" ja joskus jopa tottelee. Tuntuu olevan luonteeltaan varsin itsepäinen ja ovela. Jos kielletään nousemasta pöydälle tuolin kautta, keksii heti jonkun muun tavan nousta ronkkimaan ihmis-asuinkumppanien ruokalautasta. Varkain hiippailu osoittaa, että se tietää vallan hyvin olevansa kielletyllä apajalla, mutta itsepintaisen ahnaana Pino ei saattaisi millään jättää mitään syömäkelpoista rauhaan. Kun ei se jätä mitään syömäkelvotontakaan rauhaan: vessapaperi, teepussi, (ks.kuva) tai melkein mikä vaan saa Pinon metsästäjän vaistot esiin. Nytkin se murisee teepussia suussa roikottaen (niin, kissatkin murisee) kävellen ympäriinsä samalla pedon arvokkuudella kuin savannin leijona gaselli suussaan.
Ja sitten hypitään ja järsitään ja juostaan - Maija kiinnostuneena yleisönä. Maija ja Pino tuntuvat löytäneen jonkinlaisen perustasapainon (melkein kirjoitin "kauhun tasapainon"). Välillä riehuvat ja leikkivät yhdessä, välillä kumpikin touhuaa omiaan. Ja melkein nukkuvat yhdessä, Maija pitää aina pienoista välimatkaa liian innokkaan Pinon tassuista.

Aamiasteepussi uusiokäytössä taitavan varkaan tassuissa

Meillä ihmisillä on kohta joulu, ja se on kivaa. Herkkuja suunnitellaan jo. Ehkä lattialla riepotettu teepussi ei kuitenkaan ole ensimmäisenä ruokalistalla.
Pitää mennä kuitenkin pelastamaan se, kun Pinolla on jo näköjään uusi saalis:  miehen fleecetakin helmanauha kiristysnappuloineen,  jossain vaiheessa saalistettu ja siten leluksi ansaittu.

Esineistä ja ihmisistä

Kärsivä orvokki.

Ukkonen jyrisee, linnut sirkuttavat, kirkonkellot kalkkaa ja tämä hiljainen idylli täydentyy lehmuksen tuoksulla joka lehahtaa huoneeseen kostean tuulen joka henkäyksellä.
Uusi klahvipöytä on osoittanut tarpeellisuutensa. Voin kirjoitella ikkunan ääressä, voimme syödä paljon mukavammin kuin ahtaassa keittiössä (ei niin että tämä olkkarikaan nyt erityisen tilava olisi) ja kissalla on enemmän tilaa istuskella vahtimassa puluja ja harakoita.

Luin kiinnostavan artikkelin siitä, miten me kaikki uskomme olevamme parempia kuin ihmiset keskimäärin, ja miten se on oikeastaan tarpeellinen illuusio. Jos ei usko olevansa (siis liioittelematta) ainakin jossakin mielessä osa sitä parempaa ihmiskuntaa, voi se johtaa ns. depressiiviseen realismiin. Kaipa se pitää paikkansa. Minä ainakin osaan ajaa autoa keskimääräistä kuskia paremmin.
Kiinnostava näkökulma artikkelissa oli sekin, että me luulemme ihmisten kiinnittävän meihin paljon enemmän huomiota kuin oikeasti tapahtuu. Jos vaikka sukkiksissa on reikä, meistä tuntuu että kaikki huomaavat sen, kuten myös sen että lausumme jotain maailmoja mullistavan viisasta. Luultavimmin kummassakin tapauksessa 90 prosenttia kanssakulkijoista unohtaa tai yksinkertaisesti jättää kokonaan huomaamatta sekä reiän että viisauden.
( Linkki alkuperäiseen: Graham Lawton: The grand delusion: Egotist, moi?)
( Sori, pitää olla tilaaja että sen voi lukea kokonaan)

Eilen tuli tuo artikkeli mieleeni kun pidin kahdenkeskistä tuntia erään nuoren naisen kanssa. Teimme hauskoja persoonallisuustestejä. (Oiva tapa oppia kuvaavia adjektiiveja). Kun luimme tuloksia, tyttö sanoi että joiltain osilta kuvaukset pitivät paikkansa, mutta että hänen paras ominaisuutensa on jonkinlainen "kuudes aisti", kyky nähdä ihmisistä ensisilmäyksellä heidän "syvin olemuksensa". Ja hän tuntui olevan vakuuttunut olevansa paljon keskimääräistä intuitiivisempi.
Minusta se osuu mainiosti Graham Lawtonin esittämään teoriaan: tyttö ei varmasti ole ainoa, joka uskoo omaavansa jonkinlaista intuitiivista herkkyyttä enemmän kuin muut. Oma tulkintani "kuudennesta aistista" on se, että jokainen meistä löytää ensitapaamisella ihmisistä joko jotain miellyttävää tai luotaantyöntävää. Ajan kuluessa ensivaikutelma joko vahvistuu tai sitten ei, ja valikoivasti muistamalla voimme aina sanoa olleemme oikeassa. Ei ole olemassa mitään vankkaa ja varmaa tapaa mitata sitä, miten hyvin ensivaikutelma piti paikkansa, koska muistamme kaiken myöhemmin oppimamme varjossa.

Ja muisti on harhaanjohtava.

Toinen psykologinen totuus, jota viimeaikoina olen testannut, liittyy ostoksiin. Myös shoppaillessa haluamme jotain, joka on "juuri meille sopiva". Minusta ainakin on kiva tehdä "löytöjä".
Olen nimittäin ostosrintamalla joutunut oman psykologiani uhriksi viimeaikoina. Löysimme Vantage-käytetyn tavaran putiikin ja olemme käyneet jo muutaman kerran katsomassa, mitä sieltä löytyy. Kaupan markkinointi-tekniikka on tehokas: jos tavara on kaksi kuukautta hyllyllä, saa siitä alennusta, jopa 50 prosenttia.
Sen lisäksi hyllyillä on paljon sekalaista euron tai pari maksavaa pikkuroinaa ja krääsää, ja kauhistusten joukosta löytyy "aarteita".
Olen tähän mennessä löytänyt puoleen hintaan intialaisen pöytälampun ja vintage-peltilaatikon ja ostanut eurolla kynttilöitä ja koristekannun ja kynttilöitä ja kynttiläjalan...sanoin jo miehelle että seuraavalla kerralla estää kynttiläostokset, mutta eihän siltä mitään vartarintatukea heru. Se tykkää söpöistä kynttilöistä yhtä paljon kuin minäkin. Olen miettinyt, että ehkä pitäisi viedä mennessään jotain puotiin ja ottaa uutta tavaraa vain, jos voi vaihtaa sen johonkin itselle tarpeettomaan.
Mutta eihän meillä ole mitään tarpeetonta!
Nämä on todistettavasti erittäin tarpeellisia esineitä kaikki:

Vielä pitää löytää sopiva kynttilä.

Viisi kiinalaista elementtiä:Wu Xing. Siis kynttilöitä, joita en koskaan raaski sytyttää.

Kastelukannuksi liian hatara, mutta yrttien vieressä kivan näköinen.

Tänne mahtuu paljon karkkia. (Siis jos joskus sitä on säilytettäväksi asti)

Kynttiläpurkki, jota en raaski edes avata, saati sytyttää.

Ihana.

Idyllisen hiljainen linnunlaulu on saanut seuraa ukkosen haihduttua sateetta kauemmaksi. Ulkoa kantavat lasten pallottelun ja naapurien jutustelun äänet. Taidanpa lähteä kävelylle.

Mörkö se lähti

Chilen kaivosmiesten kapselikyytià seurasi suorana làhetyksenà mualiman paljon porukkaa, ympàri mualimoo-paitsis Italiassa. Tai siis kyllà jokunen katsoja saattoi puolihuolimattomasti vilkaista kun mario loikkelehti riemusta, pitkàstà maanalaisesta vankeudestaan vapautuneena.

Italiassa seurattiin mediaoikeudenkàyntià. (Se oikea ei ole vielà alkanut) 15-vuotias tyttò katosi elokuussa ja pari-kolme viikkoa sitten tytòn kànnykàn lòysi setà, jonka kodin kautta tyttò oli rantsulle silloin elokuussa menossa. Lòytò heràtti oikeutetusti epàilystà, ja pian mies tunnustikin murhanneensa tytòn kuristamalla ja piilottaneensa ruumiin maatilansa maille kaivoon. Jo tàmà versio tarinasta toisi luultavasti intohimoista kiinnostusta tarinaan, mutta setà, mòròksi ristitty, muuttikin todistustaan ja vàitti tyttàrensà(siis tytòn serkun ja làheisimmàn ystàvàn) osallistuneen tekoon. Eikò olekin ihanan karmaisevaa? Kun soppaan lisàtààn insestià, 24/7 televisiolàhetys ja pikkukaupungin pienet piirit on soppa tulollaan. Ja tàtà soppaa on nyt sitten hàmmennetty viikkotolkulla eikà loppua này.

Tiedotusvàlineet eivàt olisi tiedotusvàlineità elleivàt ne seuraisi jokaista yksityiskohtaa erikoisasiantuntijalaumoin. Ja jos rikoksen yksityiskohdista ei riità juttua, voidaan pàivitellà sità, kuinka tiedotusvàlineet nyt ovat ihan kamalia kun ne kertovat koko ajan kaikki yksityiskohdat ja missà menee raja ja hui kuinka ihmisetkin ovat kamalia ja menevàt ottamaan kànnykàllà kuvia murhapaikasta ja tunkevat televisiokameroitten eteen asettuneitten toimittajien taakse pàllistelemààn.

Jokaisen pitàà pààstà sanomaan ettà kyseessà on "reality" tai "soap", ja ettà kyllà tàmà nykyajan televisio on sitten...niin mità? Se yhteinen piirre chilelàisten kaivosmiesten ja murhatun tyttòparan tarinoissa on, ettà ne kiinnostavat yleisòà siksi, ettà ne ovat Tarinoita. Toisella on happy end, toinen muistuttaa kreikkalaista tragediaa.
Olevinaan oikea "reality", Grande Fratello, alkoi sekin, mutta se ei vedà vertoja todellisuudelle. Todellisessa maailmassa tapetaan ihmisià ja jààdààn kaivokseen kuukausiksi, Big Brother:in kekkuloivat kilpailijat saattavat enintààn vàhàn nuhjuta peittojen alla.

Lainaan jonkun viisaan lausahdusta: Kunpa Sarah Scazzin murhaaja olisikin Berlusconi; ainakin lopettaisivat jutusta puhumisen telkkarissa.

Huuhaa ja piipoo

Feng Miau-puutarha

Tällä viikolla olemme viettäneet (hieman pakotettuina) televisiotonta viikkoa.
Se on merkinnyt dvd-varaston inventaariota, lukemista ja radion kuuntelua. Sinänsä ilman telkkaria voi elää aivan mainiosti, mutta hieman ikävä on jo kokki Ramsayn kiroilua. Huomenna korjausmies tulee laittamaan antennin kuntoon, joten viikonloppuna ei tarvitse enää keksiä älykästä iltatekemistä.

Televisiottomana olen lukenut vähän mitä käteen on illalla osunut. Ne kaksi ja puoli sivua ennen nukahtamista kun voi olla mistä kirjasta hyvänsä; oikeastaan parempi jos kirja ei ole liian kiinnostava ettei virkisty nukahtamisen sijaan. Eilen illalla nukahdin "How to feng shui your garden" kädessä. Ei siinä mitään, ihan kiinnostava kirja ja kuvatkin oli kauniita. Mutta se huuhaan määrä. Olen aika suvaitsevainen kaiken huuhaan suhteen (jopa viljapeltojen rinkuloita tutkivia ymmärrän, tai suvaitsen, miten vaan) mutta ihan kaikkea ei jaksa; kiinalainen horoskooppi, jin ja jang, viisi elementtiä ja ilmansuunnat kun yhdistetään, niin saadaan sellainen soppa että. Monet ideat feng shui-filosofiassa on toki tällaiselle länsimaiselle jääräpäällekin ihan järkeenkäypiä, mutta ..huuhaa.

Päivällä olin jo ihmetellyt ramadania viettävien elämää, kun pitää kesäkuumalla (täällä on on vielä melki kolkyt astetta) olla juomatta ja syömättä koko päivä. Eräs oppilaani minua valisti, ja ihan ookoo kai se on, jos uskoo puhdistuvansa. Mutta että pyörtyillä verensokeri nollassa ja kroppa kuivana kuin näkkileipä. Jos en uskalla huuhaaksi sanoa, niin ei tuo ihan järkevääkään ole.Vaan eihän sen uskonnon tarvitsekaan, kai, olla järkevää; ainakin suurin osa uskonnoista on aika piipoo, kun niitä oikein ajattelee.

Sillä eikös kotiin tultua ollut postilokerossa varsinainen piipoo: jehovan todistajien Herätkää! Lueskelin sitä portaita kiivetessäni. Siinä todisteltiin, että heistä kerrotaan paljon vääristeltyä totuutta vaikkapa netissä, mutta että aika moni on muuttanut käsitystään tutustuessaan henkilökohtaisesti jehovan todistajaan/jiin. Niinpä niin. Se vielä puuttuisi, että kristuksen sanaa muille jakavat olisivat pahiksia ja kelvottomia ihmisiä. Olen minäkin tuntenut henk. koht. jehovan todistajia, eikä ole mitään pahaa sanottavaa, päin vastoin. Ei se, että seuraajat on kunnon ihmisiä, ole kuitenkaan minkäänlainen syy liittyä uskonnolliseen tai ideologiseen porukkaan. Kuten sanottu: on ne viljapeltojen ympyröitäkin tutkivat tyypit varmaan enemmistöltään ihan kivoja ihmisiä. Ei se tarkoita että lähden porukalla niitä ympyröitä tutkimaan.

Tämä viikko on siis vahvistanut: ei tule minusta kiinalaista, musulmaania, jehovan todistajaa tai ulkoavaruuden olioiden ihmetekojen ihailijaa. Olen sitten toistaiseksi edelleen ihan itsekseni huuhaa ja piipoo.

2010

Sataa vettä. Jos häissä sanotaan, että "sade peittää onnellisten jäljet", kai se pätee uuden vuoden päivänäkin? Mikä tahansa hyvän onnen enne taitaisi olla tarpeen, ainakin minusta tuntuu että viime vuosi oli aika vaikea.
Ei ainoastaan henkilökohtaisten juttujen takia (terveyden reistaaminen on kai se ikävin), mutta ihan maailmanlaajuisesti viime vuosi tuntui olevan yhtä kriisiä.

Tai pikemminkin, ihmiset tuntuvat menettävän toivonsa, uskonsa parempaan tulevaisuuteen; se on minusta pahimmanlaatuinen kriisi. Ajattelikohan Espoon ampujakin niin? Että mitään muuta ei enää ollut tehtävissä, vain tuhota kaikki: entinen tyttöystävä tai paremminkin hylkivä rakastettu(siis ampujan mielestä) ja tytön työkaverit, jotka luultavasti hekin ampujan sairaassa mielessä olivat osasyyllisiä rakkauden katoamiseen.

Eilen nyt kuitenkin juhlittiin vuoden päättymistä ja uuden alkamista.

Alkuillasta kävimme ajelemassa ja kävelemässä, sateinen pimeys toi erityisen hyvin esille valot, jotka heijastuivat kiiltävän mustaan asvalttiin.
Valokuusi

Teatro Storchi,Via Emilia

Sitten söimme.
(tietysti) linssejä, cotechino- ja zampone-lihaa ja perunamuusia.
Ja appelsiini-tiramisua: (ohje omasta päästä)

- pehmeitä "savalai"keksejä (savoiardi) appelsiinimehulla ja -liköörillä kostutettuina
- crema pasticcera, eli vaniljakreemiä appelsiinin kuorella terästettynä
- sokeroitua mascarpone-juustoa, tummaa suklaarouhetta ("tippoja")

Kerrostetaan kuten tiramisu.

Keskiyöllä alkoi ilotulistus, jota kestikin sitten noin 40 minuuttia. Kuulosti siltä, että koko kaupunki oli täynnä raketteja. Tai siis niin olikin. Oliko syynä erityinen vuosiluku(2010) vai mikä, mutta tänä vuonna joka pihalla tunnuttiin ammuttavan erityisen paljon raketteja. Meidänkään ei tarvinnut kuin katsoa ulos ikkunasta, ja näimme monta ilotulitusta eri suunnilla.
Meille tosin riitti tähtisadetikut ja kuohuviini.
Muutenkin oli mukava vain olla yhdessä, pelata korttia ja katsoa Cirque du Soleil-esitystä telkkarista.
Senkin voisi ajatella olevan hyvä enne: tarot-korteissakin Aurinko(le Soleil) on se paras kortti!

Aurinkoa...tai paremminkin: Toivoa kaikille!

Internazionale a Ferrara

Kaktus kukkii toista kertaa tänä vuonna (!) Nyt siihen on ilmestynyt myös hedelmä(!)

Täällä, missä kaktukset kukkii, voi vielä paistatella päivää: päivälämpötilat on siinä 25 hujakoilla, puolipilvistä. Eilen vietimme mukavan festivaalipäivän Ferrarassa, jokavuotisessa Internazionale a Ferrara tapahtumassa, ja lämmin, aurinkoinen sää teki päivästä vielä mukavamman.

Ferrara on kurpitsakaupunki. Mekin söimme lounaaksi kurpitsatäytteistä pastaa.

Attore o spettatore ; tekijä vai näkijä
festivaali näkyi kaupungissa

Internazionale on ainoa viikkolehti, jota luen joka viikko. Lehti julkaisee eri maiden lehdistöstä poimittuja artikkeleita italiaksi; suuntaukseltaan Internazionale on jokseenkin vasemmistolainen ja poliittisiin ja humaanisiin aiheisiin keskittyvä. Myös se, mitä Italiasta kirjoitetaan ulkomailla on usein lehden kiinnostuksen aihe. (Viimeaikoina onkin ollut aihetta kirjoitteluun USA:ta myöten)

Lehti järjestää Ferrarassa siis eräänlaisen journalistien kansainvälisen tapaamisen, jonka tapahtumiin on yleisöllä ilmainen pääsy. Ohjelma on tiivis ja jonot luennoille ovat uuvuttavan pitkiä, mutta yleensä jonottaminen kannattaa.
Me päätimme keskittyä vain pariin juttuun, lopulta näimme melkein kolme konferenssia kaupungilla hiilailun ja ravintolan etsimisen lomassa.

Kuuntelijoita riitti joka luennolle niin sisälle kuin uloskin. Ja mikäs oli istuskellessa.

Ensin kuuntelimme ulkonäytöstä, mitä sanottavaa oli italialaisella ekonomistilla Loretta Napoleonilla. Luennon otsakkeena oli "Mitä olette aina halunnut tietää lamasta, mutta ette ole uskaltanut kysyä" (Tutto quello che avreste voluto sapere sulla crisi ma non avete mai osato chiedere) Napoleoni on kirjoittanut aiheesta kirjan L'economia canaglia (lurjustalous). Tiivistyksenä voisi sanoa, että Napoleoni korostaa länsimaisen talousmallin epäonnistumista ja kehottaa tutkimaan mitkä asiat toimivat vaikkapa Kiinan mallissa. Bruttokansantuotetta indeksinä hän arvosteli ottaen esimerkiksi Islannin, joka muutama vuotta sitten oli vielä mallimaa, jos BKT: tä uskoi. Nythän maa on vararikossa.

Itse olen hieman eri mieltä hänen optimismistaan Kiinan suhteen, vaikka olenkin samaa mieltä siitä, että kiinalaisia demonisoidaan ihan turhaan ja liikaa. Mutta loppujen lopuksi kiinalaisten ekonomia perustuu köyhien ihmisten säästäväisyyteen ja työntekijöitten riistoon, joten vaikka kiinalaiset kierrätyksen suhteen saisivatkin synninpäästön kun meidän eurooppalaistenkin jätteitä siellä kierrätetään, ei Kiina ole mikään mallimaa. Ellei sitten täälläkin vedetä palkat alas ja pakoteta ihmiset tekemään 12-tuntisia työpäivä. (Siihen suuntaan ollaan jo menossa) Kiina on sitäpaitsi kärsinyt lamasta aivan yhtälailla, työttömiä sielläkin on lisääntyvässä määrin. Miljoonia.

Kaupungilla oli myös lukuisia näyttelyjä, tässä Lääkärit ilman rajoja- valokuvanäyttely.

Ferrara on polkupyöräkaupunki.

Festivaaliyleisö oli nuorta. Eikä kaikki syöneet ravintoloissa.

Kun olimme kuunnelleet ekonomistia, lähdimme etsimään ruokaa. Ja siinä samalla tietysti shoppailtiin markkinakojuista tuliaisia, katseltiin ihmisiä ja kaupunkia.

Hieman aikaa vaativan metsästyksen jälkeen saimme ja söimme pastaa ja kahvia, jonka jälkeen suunnistimme (kirjaimellisesti; oli kiva olla yksi monista keltaisen kartan kanssa huuhailevista festarivieraista) kuuntelemaan ranskalaista kriitikkoa ja valokuvatoimittajaa, Vu-nimisen kuvatoimiston perustajaa, Christian Cajoullea. Hän puhui ranskaa, joten ymmärsin noin 60-prosenttia. (Kieltäydyin simultaanitulkkauksesta, koska kuuntelen mieluummin ihmisen omaa ääntä; ymmärrykseni ei olevinaan tästä liikaa kärsinyt, tai ainakaan en sitä myönnä).
Havaintoani hajautti myös uskomattoman kauniit valokuvat, joita näytettiin puheen taustalla. Kuvia kiinalaisesta vähemmistöstä, jonka nimeä en tietenkään laittanut muistiin; henkeäsalpaavia muotokuvia eri kansallisuuksia edustavista naisista rooliasuissa.
Cajoulle puhui niistä muutoksista, joita valokuvajournalismi on käymässä läpi; miten kuvia käytetään tai ei käytetä. Mutta kuten sanoin, tuskin uskallan lainata mitään häenen sanomaansa siinä pelossa että lounaanjälkeisessä pöhnässä käsitinkin kaiken ihan väärin.

Päätimme päivän harmittavan lyhyeksi jääneeseen kohtaamiseen (yleisö heitettiin ulos vajaan parin tunnin jälkeen, koska muu ohjelma jatkui samassa salissa) englantilaisen tiede- ja ympäristöjournalistin Fred Pearcen ja häntä haastatelleen Il Sole 24 Ore:n journalistin Sylvie Couyaudin kanssa.
Keskustelu alkoi sanan Greenwash määrittelyllä. Greenwash on sitä, mitä kaikki kaikki ylikansalliset ja vähän pienemmätkin yritykset tekevät: markkinoivat itseään ja tuotteitaan ekologisina, vaikkeivat ne ympäristöystävällistä ole nähneetkään, käyttäen keinoina pseudotieteellisiä termejä ja selityksiä.

Haastattelu oli humoristinen, vaikka puhuttiinkin ankeista asioista. Luultavasti Pearcen kirja on samantyylinen.

Pearce (joka kirjoittaa muuten blogia New Scientist-lehden sivuilla) puhui lähinnä kirjastaan
Confessions of an Eco-Sinner. Pearce on nimenomaan tutkiva journalisti: hän kävi tutkimassa missä ne tuotteet, joita hän kuluttaa, tuotetaan ja missä tuotetaan ne raaka-aineet, joista vaikkapa t-paita valmistetaan. Bangladeshissa Aisha ompelee 8 sentin tuntipalkalla t-paitoja, joiden raaka-aineena käytetty puuvilla kasvatetaan Uzbekistanissa, jossa puuvillan viljely on aiheuttanut ympäristökatastrofin: Aral-järven kuivumisen. Mutta hän ei suinkaan kerro kaikkea tätä sanoakseen, mitä kuluttajien tulisi tehdä. Hänen tehtävänään on jakaa tietoa.

Kulutuspäätösten tekeminen on kuitenkin monimutkainen prosessi. Kun Pearce kysyi Aishalta, pitäisikö eurooppalaisten lopettaa Bangladeshissa valmistettavien t-paitojen ostaminen työntekijöitten riistämisen lopettamiseksi, oli vastaus ilmeinen: ei tietenkään! Aisha on tyytyväinen siihen, että voi ansaita itsenäisesti rahaa, sillä vaihtoehto olisi naiselle Bangladeshissa vielä pahempi. Joten mitä tehdä? Ostaa bangladeshissa valmistettu t-paita ja käyttää sitä pitkään?

Pearce on erittäin arvostettu, mutta hän saa myös osakseen kovaakin kritiikkiä nimenomaan siksi, ettei hän suostu ympäristöradikaaliksi saarnamieheksi. Ja siksi, että kaikesta huolimatta hän on optimisti: Pearcen mielestä ympäristökriisi voidaan saada hallintaan. Vain globaalisen sosiaalisen epäarvoisuuden suhteen hän on pessimisti: hän ei usko ratkaisevia muutoksia olevan näköpiirissä. Valitettavasti.

Tuomiokirkon aukiolla oli menossa antiikkimarkkinat.

Siinä meidän festarimme. Pää täynnä ajatuksia ajoimme pimeitä teitä kotiin, tilasimme pitsat, söimme ja sammuimme.

Uuvuksissa.
(Uskomaton peili!)

Racist is who racist does

Katja haastoi kirjoittamaan rasismista, tarkalleen ottaen tarkoituksena on etsiä vastausta seuraavaan kysymykseen:

Onko Italia rasistisempi maa kuin Suomi, vai päinvastoin? Miksi?

Suomi on pieni, varsin monokulttuurinen maa, ja silti minusta on aina todella vaikeaa lausua mitään yleistä siitä vaikka se onkin kotimaani, ja luulen tuntevani sen aika hyvin.
Sama koskee moninverroin Italiaa, joka on kymmenen kertaa suurempi ja vaikka television ja yhtenäisyyspolitiikan keinoin maasta on väännetty varsin monokulttuurinen, mitään yhtä totuutta on vaikea löytää mistään asiasta, niin myös rasismistakaan. Jokatapauksessa havaintoni italialaisten ja suomalaisten rasismista perustuvat omiin kokemuksiini ja siihen, mitä lehdistä luen.
Väitän nimittäin, että rasismia on jokaikisessä maassa, kuten sitä on jokaikisessä ihmisessä.
Ihmisen aivoilla on taipumus yleistää. Ja me myös teemme päätelmiä muista omien kokemustemme pohjalta: jos ruotsalaiset tytöt ovat mielikuvissamme anteliaita blondeja, tummaa nörttityttöä kohtelemme helposti poikkeuksena.

Kaikkein intohimoisimpia rasisteja ovatkin usein ihmiset, joilla ns. omaa kokemusta. Italiassa muualta muuttaneiden lukumäärä on kasvanut viimeisten kymmenen vuoden aikana huimaavasti, eikä ole illuusio, että vaikkapa mustaihoisia afrikkalaisia on "joka paikassa".
Myös Suomessa on olevinaan aivan hirvittävästi ulkomaalaisia, lähinnä suurimmissa kaupungeissa. Väitän kuitenkin, että ulkomaalaiset ns. "pistävät silmään", edelleen.

Pistäväthän ne silmään toki myös Italiassa. Sairaalamuistiinpanoistani voi todeta, kuinka minäkin koin huvittavana sen, että huoneessani käväisi enemmistönä siirtolaisia. Mietin, onko ulkomaalaisenemmistöön syynä se, että italialaisväestö hakeutuu Modenassa uudenuutukaiseen sairaalaan, joka on hieman keskustan ulkopuolella, ja kaupungissa asuvat siirtolaiset suosivat enemmän keskustan tuntumassa sijaitsevaa poliklinikkaa. En tiedä. Joka tapauksessa täytyy sanoa, että kokemukseni oli positiivinen. Lääkärit ja muu hoitohenkilökunta käsitteli ihmisiä täysin tasa-arvoisesti. Vain kieliongelmat saattoivat haitata kommunikointia, mutta koska lääkäreillä varsinkin on tapana suhtautua potilaisiin sairaalassa aina hieman alentuvasti, en nähnyt mitään eroa eri kansallisuutta tai ihonväriä edustavien potilaiden kohdalla. Sairaalassa on siis totuttu.

Mutta arkikokemukseni on yleensä päinvastainen. Varsinkin tummaihoisiin suhtaudutaan usein joko avoimen vihamielisesti tai vähintäänkin alentuvasti, kuin toisen luokan kansalaisiin. Pelätään pohjoisafrikkalaisia miehiä, koska he ovat kuulemma kaikki potentiaalisia raiskaajia tai vähintäänkin huumediilereitä. Paikallislehdistä saa lukea takuulla jokaisesta siirtolaisen tekemästä taskuvarkaudestakin, ja ihmisten kuulee usein valittavan sitä, miten tänne päästetään kaikki rikolliset. Kuulostaa tutulta, vai mitä. Samaahan hoetaan Suomessakin.

Suomalaisen ja italialaisen suhtautumisen välillä on kuitenkin mielestäni hieman eroa. Italialaisilla on kaikenkaikkiaan erilainen suhtautumistapa kaikkeen ulkomaalaiseen: italialaiset ovat maailman parhaita melkein kaikessa, joten kaikkia muita voi katsoa hieman ylhäältä. Esimerkiksi: afrikkalaisia harvoin puhutellaan teitittelemällä, vaikka yleensä italialaiset sinuttelevat tuntemattomia vain, jos he ovat lapsia. Ulkomaalaiset ovat siis italialaisille vähän kuin lapsia.
Suomalaiset sen sijaan ovat aina varuillaan, etteivät vaan mokaa mitään, ja varovat aina ulkomaalaisten kritiikkiä. Tämä karkea yleistys on mielestäni rasisminkin pohjavire: italialaiset halveksuvat siirtolaisia, pitävät heitä alempinaan; suomalaiset pelkäävät siirtolaisten vievän naiset ja työpaikat.

Toinen perustavaa laatua oleva ero suomalaisten ja italialaisten välillä on se, miten politiikka suhtautuu rasismiin. Italiassa oikeistohallitus on tekemässä rasismista laillista. Suomessa poliittinen eliitti ja sitä mukaa virallinen yleinen mielipide on sen sijaan voimakkaasti antirasistinen.

Nyt kun olen suoristanut mutkia, lausunut karkeuksia, olo on hieman nuhjainen.
Mutta mitä rasismi oikeastaan on? Tämä on minun käsitykseni:
Ihmiset ovat rasisteja, kun he kohtelevat toista alempiarvoisena kansallisuuden tai ihonvärin vuoksi. Ei ole rasismia sanoa, että italialaiset syövät pastaa, mutta on rasismia sanoa heitä makarooneiksi.

Toipilaan turtumusta

Ajattelen miten omituista oli sairaalasta poislähdettyä pistäytyä supermarkettiin. Tuntui siltä kuin päällä olisi vieläkin ollut pyjama. Ja yllättäen se tunisialainen tyttö, jonka kolmekuukautinen lapsi/sikiö oli kuollut edellisenä päivänä kohtuun, oli samassa kaupassa miehensä kanssa ruokaostoksilla.
Eilen havahduin päiväunilta ja sekunnin hetken luulin vielä olevani sairaalassa. Aivot tottuvat aika nopeasti olotilaan, ympäristöön. Aamuisin tunnustelen alavatsaani ennen kuin nousen, kivuliaat ylöskömpimiset ovat liian tuoreessa muistissa.

Kun töistä soitetaan ja juttelen työasioista, tuntuu sekin omituiselta. Ensiviikon alku tuntuu kaukaiselta, vaikka siihen on vain pari päivää. Toisaalta odotan töihin pääsemistä, toisaalta vapaus tehdä mitä huvittaa on sellaista luksusta, ettei siitä tohtisi luopua.

Eilen intoni kotiintulosta hieman laantui, kun tuntui siltä, että kunto ei taianomaisesti parantunutkaan. Tänään olen edelleenkin nuutunut, mutta luulen sen olevan vain sellaista nuutumista johon tuudittautuu liikaa sisällä kykkiessä. Luulen että kunnon virkistävä kävely ulkoilmassa on se mitä tarvitaan.


Italialaisilla on tapana sanoa joistakin ikävistä asioista tai vaikkapa huonosti päättyneestä ihmissuhteesta, että se on parentesi, hetki elämässä sulkumerkkien sisällä. Olisiko tämä pariviikkoinen sitten laitettava sulkumerkkien sisään...en tiedä. Mikä nyt sitten on sitä "normaalia elämää". Entä jos koko elämä on yhtä sulkumerkkiä?

Lintukoto

Jos suomalaisessa julkikeskustelussa on juuri päästy vaivoin yli niistä vaikeista ja kipeistä aiheista, joita Kauhajoen ampumavälikohtaus toi (taas) pinnalle, on täällä Italiassa vasta päästy vauhtiin keskustelussa aivan samanlaisella epätoivon ja voimattomuuden sekaisella kiihkolla viimeaikaisista rasistisesti värjäytyneistä väkivallanteoista.
On tietysti niitäkin, joiden mielestä rasismi ei ole Italiassa oikea ongelma. Koska heille ongelma ovat nimenomaan ne ulkomaalaiset. Ja televisiossa erään kanavan uutispäällikkö voi sanoa: "ei nämä nyt näytä kovin kärsiviltä" viitaten rasismin vastaiseen mielenosoitukseen osallistuviin. Olen kai jotenkin yltiöhörhä, kun korvaani se kuulostaa aivan yhtä karmaisevalta kuin joidenkin röyhkeänylpeät ilmoitukset omasta fasismistaan.

Kaikenkaikkiaan vaikuttaa siltä, että pitkään pinnan alla kytenyt viha on nyt tuotu mediassa ykkösasiaksi. Ne, jotka väittävät sen olevan vasemmistopropagandaa ovat kyllä osittain oikeassa. Asia on voimakkaan poliittinen. Koska nimenomaan politiikot eivät näytä haluavan asiaan puuttua, vaikka merkkejä suvaitsevaisuuden kapenemisesta on ollut jo vuosia ja kausia, niin kauan kuin siirtolaisia on käsitelty mediassakin ensisijaisesti ongelmana.

Ja tosiasia on, että rasistinen väkivalta on muuttumassa arkipäiväiseksi.
Ei kai tarvitse kuin sanoa, että Milanossa keksivarkaudesta voi joutua kuoliaaksi hakatuksi . Hakkaajat todistajien mukaan huusivat "negro di merda"; kuitenkin joillakin on otsaa väittää, että syynä oli keksivarkaus, ei rasismi.
Kun Parmassa nuori poika pidätettiin huumediilerinä epäiltynä siviiliasuisten poliisien toimesta, ei silloinkaan kai sitten ihonvärillä ollut väliä. Luultavasti Parmassa kuka tahansa nuori, joka kävelee puistossa, voi näyttää huumediileriltä ja on siksi varmuuden vuoksi hakattava ja pidätettävä.
Ei kahta ilman kolmatta; kiinalaisen miehen hakkasi joukko nuoria Roomassa. Ehkä tässäkään tapauksessa ulkonäöllä ei ollut osuutta asiaan...ehkä joukko olisi hakannut ihan kenet hyvänsä.

Nämä kolme ovat siis esimerkkejä, ehkä niitä tuoreimpia ja räikeimpiä, mutta kuvaavia, valitettavasti.
On vaikeaa olla pelkäämättä.
Siirtolaiset pelkäävät italialaisia, italialaiset pelkäävät siirtolaisia ja kaikkien tulisi pelätä poliitikkoja.

Minä en pelkää, mutta olen huolissani.

Ps
tänään on kuitenkin erään siskon syntymäpäivä, ONNEA!

Kuva AP 08

Ajatus on tärkein

Kehitysmaassa kun ollaan, on kaduilla kaikenlaista kaupustelijaa ja kerjääjää. Omassa pienessä mielessäni olen jakanut nämä katutyöläiset kolmeen kastiin. Kohtelen sitten kutakin oman kastinsa mukaan.

A. Ammattikerjäläiset.
Usein halpismarkettien edessä kyyhöttäviä tai liikennevaloissa kainalosauvoin konkkaavia, sairaiksi ja surkeiksi tekeytyviä kiertolaisia, jotka heiluttelevat lappujaan. "Olen työtön ja minulla on viisi lasta, äitini on sairas ja vaimollakaan ei mene hyvin" ei kuitenkaan saa minua heruttamaan sentinsenttiä. Olen tyly. Kerjääminen ei ole minun maailmassani ammatti.

B. Afrikkalaiset pikkutavaran kaupittelijat. (Modenassa näkee tuskin koskaan turistirysistä tuttuja piraattilaukkujen ja aurinkolasien katukaupustelijoita)

Myyjiltä voi ostaa ylihintaan sukkia, nenäliinoja tai mikä itselleni mieluisinta, siirtolaiskirjallisuutta. Usein kieltäydyn, mutta joskus erityistapauksissa ostan jotain. Kuten kerran, kun myyjä markkinoi auttamalla minua löytämään parkkipaikan. Miten olisin voinut olla ostamatta mitään? Tai tänään, kun nuori afrikkalaisnainen pyysi niin kauniisti, ja siunasi minut hymyillen kiittäessään ostoksestani. (nenäliinat on sitäpaitsi aina tarpeen)

C. Epätoivoiset
Keskustassa meitä lähestyi, arasti kuin kulkukoira, reppuselkäinen nuori mies, kalpeana ja hieman nuhjuisen oloisena, kysyen josko ostaisimme hänelle jotain syötävää. Hän kertoi etsivänsä työtä; Bolognassa oli jo yrittänyt, mutta elokuu on aika huono hetki työmarkkinoilla.
Ostin pizzapalan ja neuvoimme mistä voisi löytyä töitä. Toivotimme onnea ja hyvästelimme. Nyt olemme hieman huolissamme ja melkein kaduttaa ettemme auttaneet enemmänkin.
Auttamisesta pitäisi tulla hyvä mieli, mutta minä olen kyllä enemmänkin kiukkuinen. Kakka maailma.

Mitä oikeasti ajattelen

Edellisessä postauksessa julkaisin tökerön, kliseisen listan. Mutta se ei ollut oikeastaan pelkkä vitsi. Se syntyi, kun huomasin miten ärsyttävää ylipäänsä on se, että ihmiset laukovat mielipiteitään ja vaikutelmiaan perustelemalla niiden oikeutusta sillä, että asuvat ulkomailla. Tässä siis se, mitä OIKEASTI ajattelen:

"Ulkosuomalaisen velvollisuus on kertoa suomalaisille, miltä suomalaiset näyttävät ulkosuomalaisen silmässä. Koska suomalaisia kiinnostaa miltä suomalainen näyttää ulkoapäin. Ja kukas sen paremmin huomaa kuin ulkomailla asuva toinen suomalainen."

Toivottavasti en koskaan luule, että olen jotenkin tarkkanäköisempi vain siksi, että asun muualla kuin Suomessa. Joko ihminen on tarkkanäköinen ja kykenevä havainnoimaan ympäristöään tai sitten ei, riippumatta siitä missä asuu. Joskus toki maiseman muutos auttaa näkemään asioita uudesta näkökulmasta, mutta se ei tee "maailmanmatkaajasta" välttämättä yhtään sen viisaampaa. Päin vastoin, olen usein törmännyt ihmisiin, joiden kokemukset ovat vain vahvistaneet heidän ennakkoluuloista näkemystään maailmasta.

"Ja onhan suomalaisissa ihmettelemistä:"

Ihmisissä on ihmettelemistä.

"- suomalainen nainen on epänaisellinen (siis ihan hirveän monta naista kävelee ilman korkkareita ja yhdellä kaupan kassalla ei ollut meikkiä)"
Kaamea klisee. Naisellisuuskäsitykseni ei oikeasti ole noin suppea. Luojan kiitos suomalaiset naiset eivät tietääkseni kaikki kävele aamusta iltaan korkkareissa tai muutenkaan ryhdy länsimaisen kauneus- ja naisellisuuskäsityksen orjiksi. Naisten pukeutuminen heijastaa myös muita arvoja. Vaikka oikeasti en kyllä kiinnittänyt ihmisten pukeutumiseen tai olemukseen mitään huomiota, minulla oli ihan muuta ajateltavaa. Joten voihan olla, että ennakkoluuloni suomalaisten naisten normaalipukeutumisesta on ihan väärä, ja he kaikki kekkuloivat koroilla ja kuluttavat päivät meikkaamiseen ja muuhun ulkonäön puunaamiseen.
(Se olisi vinhaa, jos japanilaiset olisivat maailmanvaltiaita ja nyt kaikkialla mustattaisiin hampaat ja kävellä kilkuteltaisiin puupohjaisilla varvastossuilla. Siinä olisi naurussa pitelemistä)

"- suomalaiset miehet ovat rumia ( kaikilla melkein on kaljamaha ja ainakin kolmella miehellä oli sukat sandaaleissa)"
En nyt ihan kauheasti ehtinyt lomallani suomalaismiehiäkään katsella, mutta kai he ovat edelleen sellaisia kuin aina. Rumia ja komeita, pitkiä ja lyhyitä. Kauneus on katsojan silmässä. Itse en ole kyennyt tähän päivään lajittelemaan kauniita ihmisiä kansallisiin kategorioihin, mutta ehkä sitten eläkepäivillä minulla on aikaa pohtia mistä ne kaikkein kauneimmat ihmiset oikein tulevatkaan.

"- suomalaiset kaupungit on harmaita (siis aurinko ei paistanut kuin ihan vaan muutaman kerran)"
Paikat ovat mielentiloja. Suomessa on ihan kivoja kaupunkeja. Ne ovat erilaisia kuin vaikkapa Firenze tai Ouagadougou.

"- liikennettä on todella vähän ( ihan kauheaa kun ei osata sitten ajaa kun on totuttu tyhjiin teihin)"
Tähän ei voi olla kiinnittämättä huomiota. On loistavaa, että jossain on vähän autoja. Jos siitäkin löytäisi jotain negatiivista, pitäisi olla todellakin mielenvikainen.

"- televisiossa puhutaan hitaasti eikä keskustella ( ja seistäänkin kädet ruumiissa kiinni kuin telinevoimistelija permannolla)"
Suomalaisia syyttää jäykkyydestä yleensä toiset suomalaiset. Minusta rauhallinen tyyli on rentouttavaa. Ihan näin näppituntumalla luulisin, että tunnerekisteri on suomalaisessa kulttuurissa yhtä laaja kuin missä tahansa muuallakin, sen ilmaisu on vain erilaista. Kaurismäen kuuluisa "understatement" ei ole myytti, ja minusta se on positiivista. Jospa se tekeekin meistä hienovaraisempia tarkkailijoita, kun kaikkea ei ilmaista liioitellen? Rakastan hiljaista huumoria, pieniä eleitä, rivien välistä kommunikointia. Sitä ei muuten monasti täällä välimeren kulttuurissa ymmärretä.10 points goes to Finland!

"Mutta kaikkein ihmeellisintä ulkosuomalaiselle oli se, että suomalaisessa kaupassa on VALKEITA KANANMUNIA!

(Tuo viimeinen huomio on ainoa merkittävä; olen todellakin ollut liian pitkään Suomesta poissa, kun silmään pisti nuo kananmunat. Siis meillä täällä ulkomailla kananmunat on ruskeita.)"

Rita kommentoi edellistä postaustani kertomalla, että Helsingistäkin löytyy ruskeita kananmunia. Niinpä. Jos väittäisin, että vain Suomen ulkopuolella saa ruskeita kananmunia olisi se aivan yhtä typerää kuin se, että luulisin pystyväni analysoimaan suomalaisia paremmin vain siksi, että olen tottunut asumaan jossain muualla.
Ja kyllä, tämä on tarkoituksellinen piikki, itsellenikin.

Vellit ja puurot

Eilen meni päivä niitä olympialaisten avajaisia katsellessa, ja olihan niissä katselemista.
Jossain vaiheessa (aika pian) avajais-nautintoa häiritsi kommentoijien puheet. En tiedä miten RAI oli valinnut kommentointilinjan, mutta tekopyhempää ja alentuvampaa kommentointia olisi vaikea keksiä, toivon vain, että suomalaiset olivat tässä suhteessa viisaampia.

Ensinnäkin muistutettiin jatkuvasti siitä, että Kiinassa on ihmisoikeusongelmia. Ai jaa. Minua on koko tämän olympialaishuuman aikana ärsyttänyt se, että tekopyhästi joka toisessa lauseessa muistetaan näistä ihmisoikeusongelmista mainita, mutta oikeasti kukaan ei niistä puhu.

Vielä ärsyttävämpää oli alentuva suhtautuminen avajaisten järjestelyihin.
Olemme kaikki nyt ihan varmasti tajunneet, että Kiinalle olympialaiset ovat propaganda-paikka, ja että vaikka avajaiset olivat esteettisesti hienot, olivat ne kuitenkin ehkä vähän tunteettomat. Koska eihän kiinalaisella, pedantilla tyylillä voi saada aikaan mitään humaania. (Kun muutakaan kritiikkiä ei nyt keksitä)

Minusta avajaiset olivat hienot. Pitää muistaa, että kyseessä oli urheilu-, ei taidetapahtuma. Ja stadionilla näyttävää on nimenomaan se, missä kiinalaiset ovat lyömättömiä: tuhansien ihmisten muodostamat kuviot ja visuaalisesti suureelliset koreografiat. Kaikesta suureellisuudesta huolimatta avajaisissa oli hyödynnetty myös ikiaikaisen kiinalaisen kulttuurin runollinen puoli, ja esim.idea osanottajien sateenkaaren värisistä jalanjäljistä oli kaunis ja toimiva.
Italialaiset kommentoijat tuntuivat toivovan, että jokin menisi pieleen ja vänkyttivät " kas, kun tämä meni harjoituksissa vähän eri tavalla" tai " no nyt ei olla ihan ohjelmassa". (Vaikka lopulta kommentoijat joutuivat myöntämään, että kaikki meni kuin menikin kai aika tarkasti ennalta-annetun ohjelman mukaan; mikään ei ollut sattuman varassa).
Paras kommentti taisi olla se, että " kiinalaiset eivät ole ainoastaan paitojen ja farkkujen tekijöitä...". Huh huh. Että siis ihan huipputeknologiaa näillä kiinalaisilla olisi. Sitä ei kukaan olisi arvannut.

Ja katsojia kommentoijat pitivät täysin tietämättöminä idiootteina. Esimerkiksi vaikuttava kirjasinmerkkien ja kungfutselaisten töyhtöpäiden kohtaus meni pilalle, kun kommentoijat eivät voineet pitää suutaan kiinni. Piti selostaa itsestäänselvyyksiä, kuten että kiinaa ei kirjoiteta aakkosilla. Ja että kukas sen kirjapainotaidon nyt keksikään.

Avajaiset olivat kuitenkin siis mielestäni kauniit ja erittäin onnistuneet.

Ja Kiinan hallitus on edelleen yhtä rikollinen kuin ennen avajaisia.

Elämäni transuna

Tatuoitu barbi

Luin lehdestä eilisen Gay Priden raportointia ja tyypilliseen tapaan osanottajia oli joko 40.000 (poliisin arvio) tai sitten 250.000 (jonkun osanottajan arvio, joka kuitenkin julkaistiin, tosin vasemmistolehdessä).
No tuhansia ihmisiä siellä nyt kuitenkin oli marssimassa tasa-arvoa vaatimassa. Ja meitä turisteja lisäksi. (Vaikka kuinka haluaisinkin tehdä itsestäni osanottajan, osallistumiseni oli niin surkeaa, että olin pelkkä turisti.)

Italian virallinen trans, sig.na Luxuria, kirjoitti kiinnostavasti barbeista. Kun barbeja pidetään yleisesti varsinkin feministipiireissä pienten tyttöjen aivoille ja identiteetille vahingollisina, ovat ne aivan toisenlainen symboli niille pienille pojille, joita rangaistaan barbeilla leikkimisestä. Korkokengät ja peruukki ovat naiselle roolin pakkopaita, mutta naiseksi itsensä tuntevalle, miehen ruumiissa asuvalle, ne merkitsevät vapautta, vapautta ilmaista itseään.

Tuli mieleen, kun pienenä, ehkä viisi-kuusivuotiaana, minulta kysyi joku "kenenkäs poikia sinä olet". Ei se tuntunut mitenkään loukkaavalta, vaikka sen elävästi muistankin. Huvitti vain, enkä tiedä oliko kysyjä oikeasti siinä luulossa, että olin poika. (Ei se ihme olisi, tukkatyyli taisi niihin aikoihin olla aika androgyyni) Eilen superbarbeiksi pukeutuneita transuja katsellessa tajusin, kuinka onnekas olenkaan. Kukaan ei ole rankaissut minua siitä, että leikin barbilla. Mutta ei siitäkään, että en leikkinyt.

Utopia

Javier Hurtado Mercado

Kuvitelkaa eteläamerikkalainen maa, jonka hallitus kansallistaa tärkeitä voimavaroja kuten veden, kaasun tai öljyn.

Kuvitelkaa, että maan hallitus on huolissaan maailmanlaajuisesta ruokakriisistä, ja tekee kaikkensa estääkseen viljelysmaalla spekuloinnin ja leivän hinnan kohoamisen.

Kuvitelkaa, että tuon maan kauppa- ja teollisuusministeri puhuu siitä kuinka ihminen on osa luontoa. Kuinka meidän pitäisi huolehtia resursseista ja kansalaisista ja unohtaa ikuinen talouskasvu.

Tuo maa on tietysti Bolivia ja sen presidentti Evo Morales.

Miksi tämä maa tuli mieleen tänä aamuna?
Koska eilen illalla kävin kuuntelemassa Javier Hurtado Mercadoa, kauniisti puhuvaa kauppa-ja teollisuusministeriä. Ja toivonkipinä syttyi: ehkä tässä maailmassa on vielä olemassa hyviä hallituksia?

Festa dell'altra economia, vaihtoehtoisen talouden festivaali Modenassa 16-22.06

Televisio on kodinkone

Tämä flunssaloma on ollut todella tylsä.
Olen lukenut. Olen surfaillut. Olen tehnyt kevyitä kotitöitä(joita en tietenkään voi paljon tehdä, kun olen niiiin kipeä). Olen katsonut televisiota. Ja katsonut televisiota.


Alku-iltapäivän ohjelmatarjonta on sitä parasta itseään. Saippuoita ja talkkareita.
Nyt tiedän, että Ridge saattaa ehkä sittenkin olla Brookelle se oikea. (Eikö ne jo menneet joskus viisi vuotta sitten naimisiin?) Uppo-oudot nuoret aikuiset ovat Brooken/ Ridgen/ Taylorin lapsia, joiden olemassaolosta tuskin olin tietoinen.
Pohjois-Italialaisen kauppakeskuksen monimutkaisista henkilösuhteista en ole saanut selvää sitäkään vähää; joku nainen huomasi rakastuneensa pappiin, joka oli hänen nuoruutensa ensirakkaus, mutta näköjään sittemmin on tehnyt tärkeitä valintoja. Näin tosin papin (muistaakseni eilen) rukoilemassa varsin voimakkaan tunnemyrskyn kourissa, joten ehkä vetovoima on molemminpuolista.
Parinmuodostusohjelmassa, jossa wannabe-julkkikset etsivät elämänsä miestä/naista, keskustelu jämähtää liian usein jänkkäämiseksi, joten en ole jaksanut saada selville, kuka on kenenkin suosikki; yleensä ohjelma on mainiota taustaporinaa pienille nokosille. Mutta usein ohjelmassa yritetään salapoliisikeinoin saada selville, kuka on oikeasti ihastunut ja kuka vain haluaa julkisuutta. Ei ole helppo rakastua telkkarissa.
Samaan aikaan on toisella kanavalla talkkari. Eilen vieraana oli nainen, joka näkee sydämiä joka puolella: puhelimenlaturin johdossa, kahvinvaahdossa, vesipisaroissa, kivissä. Ihmeelliseksi nuo sydämet tekee se, että naiselle ne ovat viestejä hänen kuolleelta pojaltaan. Hän saa lohtua niistä.
Kunnioitan suuresti toisten surua, mutta miten minusta tuntuu, että joka päivä olen jossain talkkarissa nähnyt jonkun kertovat suuresta menetyksestään (kuollut on oma poika/tytär/isä/äiti). Ja haastattelijat tuntuvat suorastaan tiristävän näitä kertojia, jotta he varmasti itkisivät edes vähän.

Kaiken kaikkiaan, minulla on vahva tunne siitä, että saippuasarjat eivät enää riitä. Televisio ei ainoastaan toimi tunteiden siirtäjänä, se myös opettaa miten tunteita ilmaistaan. Tätä tehtävää ei "fiction" enää täytä, halutaan oikeita ihmisiä, oikeita tunteita.
Televisio on kodinkone.
Tunteiden tehosekoitin.

Harhaanjohtavaa kuva-aineistoa

Aito irlantilaispubi...melkein.
Aito Harley-parkki pubin takana...melkein.
Aito Sari pubissa...melkein.

Ei vaiskaan, viimeinen kuva on lavastettu. Mies tuolla pubissa eilen soitti, itse en ollut mukana. Mutta olisin voinut olla! (Miehen bändi, tai siis, bändi jossa mies soittaa, osallistui Vigevanossa lauluntekijöitten kilpailuun; pääsivät tänäkin vuonna Fiuggin finaaliin, jee!)
Sen sijaan, että olisin ollut Vigevanossa, katselin kotitelkkarista dokua, jossa näytettiin Dubain elämänmenoa. Siellähän on autiomaasta muutamassa vuodessa putkahtanut esiin huippumoderni kaupunki. Saman päivän aikana voi ratsastaa kamelilla ja lasketella (Tosin sisätiloihin rakennetussa hiihtokeskuksessa). Kaikki ajavat luxus-autoilla ja ilmastointi toimii.
Jotkut asiakkaistani ovat useinkin käyneet Dubaissa, koska mm. Ferrarilla ja monilla keramiikka-teollisuuteen liittyvillä firmoilla on siellä suuret bisnekset. (Sassuolo, jossa käyn töissä, on Euroopan keramiikka-teollisuuden keskus, joten kaikki alaan liittyvä asiantuntemus on keskittynyt sinne. ) Kertomusten mukaan joka kuukausi kaupunkiin nousee uusi pilvenpiirtäjä ja kauppakeskus.

Minä vaan ihmettelen, kuka haluaa asua ilmastoidussa luxus-keitaassa? Minua pilvenpiirtäjien metsä kammottaa. Mutta taidankin olla vanhan eurooppalaisen viherpiipertäjä-lajin katoavaa kantaa. Tulevaisuus on ilmastoitu hiekkadyyneille.
Aito hiihtokeskus...melkein.
Ski Dubai