On listoja ja listoja

Nooan Arkki, 1100-luku Paris, Bibliothèque des Arts Decoratifs
(kirjassa Vertigine della Lista)

Sattuipa sopivasti, että Iineksen kommenttikeskustelussa tuli esille aivan ihastuttava lista. Siksi sopivasti, että juuri tänä aamuna ajattelin ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa Umberto Econ kirjasta Vertigine della Lista; suomentamattakin nimestä tajuaa sen puhuvan listoista. Vertigine tarkoittaa pyörrettä, huimausta. Suomentaisin itse kirjan otsikon ehkä näin: "Listojen loputtomuus". Ecoa pyydettiin laatimaan näyttely Musee du Louvreen ja hän sai itse päättää aiheesta. Näyttelyn otsikoksi tuli Mille e tre, ja kirja julkaistiin samassa yhteydessä viime marraskuussa. Teos on täynnä lainauksia listoista kirjallisuudessa ja maalauksissa eri aiheista ja eri aikakausina. Ja tietysti Econ artikkeli listoista.

Eco analysoi sekä sitä, miten listoja on käytetty taiteessa, että miten listat toimivat eri tarkoituksissa. Karkeasti listat voidaan jakaa taiteellisiin (poetica) ja käytännöllisiin (pratica). Käytännöllisestä listasta voi tosin löytyä poeettisuutta. Esimerkiksi otan juuri tuon alussa mainitsemani listan: nuori mies on deittaussivulla listannut ihannenaisensa ominaisuudet niin pikkutarkasti ja huolellisesti, että pyörryttävästä listasta muodostuu pieni kirjallinen teos.
Laitan tähän lyhyen lainauksen, koko listan voi lukea täältä: (ainakin niin kauan kuin linkki toimii)
Cityn ilmoitus nro 83825

Rakastathan listoja
...
– hän ei käytä netissä jutellessaan seuraavia "sanoja": jaahas, juu, aijaa, jaa, aha, just, hä, häh, tä, täh, jtn, mtn, kui
– yhdellä sanalla voisin laittaa tällaisen johtolangan: vetovoima. Eli se mitä hän on ja ajattelee ja sanoo ja tekee ja miltä näyttää ja miten toimii ja miten leikkaa ruisleipää niin siinä on vahvaa persoonallista tunnetta, eli lämpöä ja asennetta ja voimaa ja syvyyttä, hänen sisällään on hehkuvaa kummallista energiaa, niin vahvaa ja aitoa ja originelliä ja läpitunkevaa että se erottuu kauas - jopa monitorin toiselle puolelle. Tähän voisi myös siteerata sitä Kerouacin lätinää niistä jostain roomalaisista kynttilöistä tai spidereistä jotka räjähtelee taivailla ja ihmiset menee ihan että oooooooh.
– en voisi olla pitämättä hänen käsialastaan
– hän ei kuorsaa sydäntäraastavasti eikä kailota karaokea (no ehkä kerran vuodessa, mutta mieluummin laulaa huonosti kuin kailottaa) eikä pureskele kynsiään
– hän tykkää ottaa valokuvia (itse otan 12000 vuodessa), ja olla kuvattavana. Koska jos en saa ottaa hänestä edes valokuvia, niin mitä sitten saan tehdä? Ihannenaiseni on tietenkin joku josta tulisi myös tyttökaveri/-ystävä, ja jos ei saa tyttökaveriaan/-ystäväänsä kuvailla, niin ei se tyttökaveri/-ystävä ole, tuskinpa edes kaverikaan.
– hän ostelee vaatteensa ennemmin kirpputoreilta tai Huuto.netistä kuin.. öö... no mitä niitä nyt onkaan. No alennusmyynnit.
– hän on olemassa
...
MBall • 30 v • Mies • Helsinki • 10.10.2009 07:37


Listaa voi epäillä parodiaksi, mutta mielestäni se on vain rehellisesti ja antaumuksella laadittu. Ihastuttava.

Eco toki antaa kirjassaan omia esimerkkejään, ehkä jollain mittapuulla korkeakulttuurisempia. Itse olen juuri pikkuhiljaa lukemassa poimintoja sieltä täältä: Homeroksesta Mark Twainiin, Raamatusta James Joyceen. Listoja kun on kirjoitettu aina länsimaisen kirjallisuuden alkuajoista asti; itselleni tuli tosin heti kirjan nimen nähdessäni mieleen japanilainen esimerkki, Sei Shonagon ja hänen lukuisat listansa "kaikesta siitä mitä olen nähnyt tai tuntenut".
Hän kirjoittaa mm.

noloja asioita
- jos rakastettu juo liikaa ja alkaa toistaa itseään
- vanhemmat, vakuuttuneina siitä että heidän ruma lapsensa on ihastuttava, taputtelevat häntä ja toistavat kaiken mitä hän sanoo matkien hänen ääntään
- maata hereillä keskellä yötä ja sanoa jotain kumppanille joka vaan jatkaa kuorsaustaan


Sei Shonagon, Päänaluskirja tuhatluvulta, oma suomennos englanninkielestä kun kirja jossain kadoksissa...

Lista on yritys luoda järjestystä. Se auttaa muistamaan ostettavat ja tehtävät asiat, se jakaa asiat, esineet, ilmiöt, eläimet, ihmiset luokkiin. Museot ovat listaamisen huippu. Jo keskiajalla varakkaat ihmiset kokosivat taideteoksia tai aarteita kokoelmiinsa; sitten löydettiin eksoottisia maita merten takaa ja sieltä tuotuja esineitä ja olioita alettiin keräillä. Ihmisruumiin kummallisuuksia, kummallisia eläimiä, kauhistuttavia esineitä koottiin Wunderkammereihin. Museot syntyivät luonnollisenä jatkeena sille valistuksen ajatuksenkululle, että kaikki voidaan luokitella ja että nämä luokittelut voidaan laittaa esille, kaikkien sivistykseksi. Luokiteltiin kasvit, eläimet, mineraalit ja ihmisrodutkin.Vielä nykyisin meidän käsityksemme tieteestä perustuu siihen, että kaikki on luokiteltavissa.

Lista ei kuitenkaan ole koskaan täydellinen, ellei se ole laadittu jostain rajallisesta. Vaikkapa seitsemästä veljeksestä tai Suomen joista. Vaan kuka ihan oikeasti ostaa vain ostoslistansa tavarat?

Ja juuri kun postaan, tulee radiosta lista:

Thank U

how bout getting off these antibiotics
how bout stopping eating when I'm full up
how bout them transparent dangling carrots
how bout that ever elusive kudo

thank you india
thank you terror
thank you disillusionment
thank you frailty
thank you consequence
thank you thank you silence

how bout me not blaming you for everything
how bout me enjoying the moment for once
how bout how good it feels to finally forgive you
how bout grieving it all one at a time

thank you india
thank you terror
thank you disillusionment
thank you frailty
thank you consequence
thank you thank you silence

the moment I let go of it was the moment
I got more than I could handle
the moment I jumped off of it
was the moment I touched down

how bout no longer being masochistic
how bout remembering your divinity
how bout unabashedly bawling your eyes out
how bout not equating death with stopping

thank you india
thank you providence
thank you disillusionment
thank you nothingness
thank you clarity
thank you thank you silence

Alanis Morissette, "Supposed Former Infatuation Junkie" (1998)

Listoja ja listoja!

On the Needles of These Days

Vuosi on alkanut.
Ensimmäisenä päivänä kävimme kahdessa näyttelyssä.

Jindřich Štyrský

tsekkiläinen surrealisti, aivan uusi tuttavuus minulle, jonka valokuvia oli näytteillä Fotomuseo Giuseppe Panini -galleriassa. Kuvissa oli kuin olikin jotain surrealistista: aiheet olivat esineitä näyteikkunoissa, yksityiskohtia tivoleista ja hautaustoimistoista tai -maista. Kummallinen yhdistelmä komiikkaa ja kauhua. Vanhoissa valokuvissa on aina erityistä viehkoa mystisyyttä, koska ne dokumentoivat usein sellaista, mitä ei enää ole. Joten kummitusmainen tunnelma vain vahvistuu. Koska kuvia on vaikea löytää netistä, teen jotain hieman rikollista ja lainaan pari näyttelykataloogista, en usko että Jindrich nyt siitä tykkäisi kovin pahaa.

Anaisin suosikki

Päitä

Tuon jälkimmäisen laitoin vain ihan sen takia, että siitä saa oivan aasinsillan toiseen näyttelyyn, joka sekin oli Panini-museossa, keräilykuvamuseossa.



People

on näyttely 1800- ja 1900-lukujen taitteen keräilykuvista, jotka heijastavat mainiosti sen ajan käsitystä kulttuureista ja ihmisroduista. Sen ajan edutainment, markkinointitarkoituksessa tuotteisiin liitetyt kauniit ja värikkäät keräilykuvat olivat kai aikalaisten mielestä opettavaisia, ei ainoastaan suurta hupia keräilijöille. Näyttelyä täydensivät Modenan museosta kaivetut eksoottiset esineet, jotka esiintyivät keräilykuvissakin. (Mm. ylläoleva pää, jonka kuvan lainasin kataloogista) Museot ja kataloogit liittyvät kiinteästi myös Umberto Econ kirjaan, jonka sain joululahjaksi. Mutta ehkä kirjoitan siitä joskus toiste, onhan minulla nyt vielä lomaa jäljellä ja aikaa kirjoitella polkkauksia, kun tytärkin pääsi turvallisesti takaisin pohjoisen kirpeisiin pakkasiin. (Ja taas löytyy aasinsilta seuraavasta kuvasta, jonka lainasin People-näyttelyn kataloogista)

Matkasimme toki mekin miehen kanssa, veimme tyttölapsen kavereineen eilen Bergamoon ja matka osoittautuikin varsin kivaksi seikkailuksi. Sää muuttui aurinkoisesta ukkoseksi ja käväisimme Gardalla katselemassa uhkaavia aaltoja. Sitten suuntasimme Mantovaan maantietä pitkin ja jouduimme hirvittävän raekuuron kouriin(jipii, autossa on kiva olla ukkosella) . Mantovassa etsimme turhaan parkkipaikkaa ja huono sääkin ajoi meidät kotia kohti, joten emme sitten nähneet suunnittelemaamme näyttelyä. Mutta se ei harmittanut, niin hieno kokemus ukkospilvet Gardan yllä oli. (Vaikka tuuli repi korvat päästä)

Tänään toivutaan sitten aurinkoisessa mutta kylmässä säässä. Muttei tietenkään niin kylmässä kuin Suomessa.Lokit leijuu tuulta päin

Lisää kuvia voi katsella joko viereisestä diavirrasta tai sitten tästä linkistä:
Flickr: On the road

Herran yrttimaassa

Tulitikkuaskin tikuista istutettu yrttitarha alkaa pukata lehteä.

Perjantaina tuli voimaan laki, joka tekee laittomasta siirtolaisuudesta rikoksen. Tietystikään rikoksesta ei joudu vankilaan, vaan jos maahan tulee laittomasti, joutuu maksamaan sakkoja, jopa 10 000 €. Siirtolaista voidaan toki pitää "siirtolaiskeskuksessa" (vankileiri olisi ehkä kuvaavampi sana) jopa kuusi kuukautta. Aikaisemmin aika oli rajattu kahteen kuukauteen.
Siirtolaistyöläisten käyttämille rahansiirtopisteille on asetettu pakko ilmoittaa, jos rahaa siirtää oleskeluluvaton henkilö. Lääkärit "saavat" ilmoittaa potilaan oleskeluluvattomuudesta. (Ei ole pakko) .

Jään odottamaan uutisia, joissa kerrotaan ulkomaalaisen vanhuksen hoitajan, yhden tuhansista, joutuvan maksamaan 10 000 euroa sakkoja. Ja vain siksi, ettei ole saanut oleskelulupaa, koska vanhuksella tai hänen omaisillaan ei ole varaa tai halua maksaa palkkaa laillisesti.

Il pacchetto di sicurezza, "turvallisuuspaketti" ei kyllä tee ainakaan minun oloani turvallisemmaksi, päin vastoin.

Olen lukenut tänä aamuna P.D. Jamesin kirjaa I Figli degli Uomini (italiankielistä versiota kirjasta The Children of Men), joka saatiin DVD:n kylkiäisinä. Kirjaa voi oikeastaan lukea ihan omana, täysin elokuvasta erillisenä teoksenaan, niin paljon elokuva poikkeaa Jamesin alkuperäisestä tarinasta. Tietysti päällimäinen idea ja kirjan "henki" on elokuvassa mukana; luin jostain (luultavasti wikistä) että James itse oli tyytyväinen filmatisointiin. Ja miksei olisi, ihan kelpo filkka se on. Kirja olisi tietysti kiva lukea alkuperäiskielellä, mutta kun nyt sattui olemaan tämä italiankielinen käsillä... ja minulle tekee hyvää lukea italiaa.

James on kyllä aika terävästi poiminut länsimaisen yhteiskunta-ajattelun heikkoudet. Myös sen italialaisessa yhteiskunnassakin vallalla olevan ajattelun, että ihan sama kuka maata johtaa, kunhan vaan a) ei tarvitse pelätä, b) perusmukavuudet on taattu, c) ei ole tylsää.
Mikään noista ei tietenkään toteudu kaikille kansalaisille, mutta siihen kaikkien näkee pyrkivän.
Ajatus, että muilla vapauksilla ei ole merkitystä, jos ei voi olla vapaa peloista, on pinnallisesti tarkasteltuna ihan viisas. Mutta kun se politiikassa toteutetaan niin, että ensin pelotellaan kansalaiset kuoliaaksi siirtolaisilla ja sitten tarjotaan "turvallisuutta" rajoittamalla ihmisten vapautta liikkua ja elää; kukaan ei nosta sormeaankaan, koska "tärkeintä on turvallisuus". Muiden vapaus ei liikuta minua, kun minun ei vain tarvitse pelätä...mitään.

Il pacchetto di sicurezza my ass!

Gomorra

Cannesin filmifestivaaleilla jaetaan tänään palmut. Matteo Garronen " Gomorra"
on yksi ennakkosuosikeista. Näkemieni katkelmien perusteella taitaisi olla palmun arvoinen.
Joka tapauksessa ehdottomasti näkemisen arvoinen leffa.

Filmi perustuu nuoren napolilaisen journalistin, Roberto Savianon samannimiseen kirjaan.
(tuosta linkistä voi kuunnella ensimmäisen luvun äänikirjasta)
Just muutama aika sitten tilasin sen, joten kun ehdin lukea voin jotain siitä sanoa. (Olen näitä hitaita, jotka lukevat kirjat sitten kun ne ilmestyvät jo elokuvana...)
Kirjan saa myös suomeksi, joten suosittelen.
Tiedän, että kirja kuvaa sitä Napolia, joka elää laillisuuden ulkopuolella, organisoidun rikollisuuden ehdoilla. Myös siksi että valtio loistaa poissaolollaan. Voi tietysti kysyä onko muunlaista Napolia olemassakaan, toivon että on.

Valtio on sitten uuden hallituksen ottanut ohjaksia käsiinsä myös Napolissa. Kansalaiset, jotka vastustavat jäteongelmien ratkaisemista uusilla kaatopaikoilla, ovat saaneet tuta valtion läsnäoloa...
mellakkapoliisit pitävät kansalaiset kurissa. Niinhän ne ongelmat ratkaistaan. Just.

Edit.
Ei tullut palmunlehvää, mutta Grand Prix.
Ja toinen italialaisfilmi, jossa sattumalta näyttelee pääosaa sama näyttelijä kuin Gomorrassa, Il Divo, sai Juryn palkinnon.

Kirjallisuuskatsaus

Luin tässä siskon lähettämän "ekologisen jännitysromaanin" (Kiitos vaan lähettäjille, paketti tuli kuin tulikin perille) : Risto Isomäki :Sarasvatin Hiekkaa

Pokkarin takakannessa mainitaan, että kirja oli Finlandia-palkintoehdokas 2005, Tähtivaeltaja-palkinnon saaja 2006 ja että se on saanut Kiitos kirjasta-mitalin.

Juu, kiitos kirjasta, Isomäki. Oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka mahdollisesti mannerjäiden sulaminen voi aiheuttaa suunnattoman tsunamin ja tuhota suuria rannikkoalueita. Oli myös kiehtovaa tutustua teoriaan siitä, että Intian länsipuolelta löydetyt merenalaiset kaupungit ovat luultavasti Atlantis-tarun synnyttäjiä.

Mutta miksi kirjan toimittaja on jättänyt kirjaan kökkölauseita, jotka vievät kertomukselta uskottavuutta? Eikö tieteellinen jännäri voisi olla myös hyvin kirjoitettu, eikä vain tieteellisesti todenmukainen ja uskottava ?
Suurin osa kirjasta onkin ihan kelvollista luettavaa, mutta kuten sanoin, jotkut kökköydet vähän häiritsivät. Kun niistä olisi todellakin ollut niin helppo sujuttautua eroon. Sanoo kökkölauseisiin erikoistunut polkkaaja.

Vai olenko vain ylikriittinen?
Tässä kökköjä, arvioikaa itse:

" Anna-Leena Järvinen ja Kari Alanen tarpoivat paljain jaloin trooppisen saaren valkoisen korallihiekan peittämää rantaa" s.88
(Miksi henkilöiden on esiinnyttävä sukunimineen, varsinkin kun he ovat jo ilmaantuneet tarinaan aiemmin? Silloinkin sukunimineen.) (Erehtymisen vaaraa ei ole, päähenkilöitä on noin kuusi, ja suunnilleen kaikki eri kansallisuutta)

"-Tuskinpa sillä on varsinaisesti mitään merkitystä.
Hän tulisi muistamaan sanansa myöhemmin ja ihmettelemään, miten väärässä ihminen saattoikaan joskus olla."

Onneksi kirjassa ei sentään tullut kohtaa, jossa Kari Alanen olisi muistanut, kuinka väärässä oli ollut sivulla 91.

Kiva kirja tuo nyt kuitenkin oli. Suomikin pelastui.

Kaupunkiin

Auton ikkunasta on vaikea ottaa kuvia(Ainakin sillä räpsykameralla, joka minulla on). Tuo oranssi enkeli Maseratin tehtaan edessä, ylikulkusillan kiihkeän lauantailiikenteen keskellä olisi ollut kiva kuvata vähän paremmin.

Olen melkein aina asunut paikoissa, joista mennään "kaupunkiin". Joensuussa mentiin "kaupunkiin", kun asuttiin reunalla; Helsingissä vasta mentiinkin "kaupunkiin" kun oltiin kilometrien päässä keskustasta.
Nytkin mennään "kaupunkiin", kun keskusta on parin kilsan päässä.
Kaupungissa oli tänään kivaa. Otin lainaan Doris Lessingin omaelämäkerran toisen osan Walking in the shade ja kaksi muuta teosta, joita en ole lukenut: The summer before the dark ja kertomuskokoelman The temptation of Jack Orkney. Lessing sai Nobelin ja yht'äkkiä, vuosien jälkeen, muistin että pidän hänen kirjoistaan. Tuli siis ihan tarpeeseen tuo Nobel.
(Nobelin palkinnosta löytyy kiinnostava lastu Hanhensulka-Dionysoksen kevät-blogista).


Puistossa näin kaksi kummaa juttua. Hevoskastanjat (jotkut niistä) kukkivat (!) ja keskellä kaupunkia on hiekkaranta. Ilman merta. Joku aika sitten kaupungissa oli rantalentis-tapahtuma ja sen jäljiltä on nyt keskellä kaupunkia kymmeniä neliöitä rantahiekkaa.

Nehän ovat kuin kaksi marjaa...

Varoitus! Sisältää olennaisia juonipaljastuksia!

Sattuma. Pari viikkoa sen jälkeen, kun olen nähnyt televisiosarja Prime Suspect: Final Act, löydän sisareni jättämän Outi Pakkasen pokkarin hinnalla millä hyvänsä, ja luen sen. Kirja oli sekaantunut manga-sarjisten väliin, ja löysin sen siksi vasta nyt. (Muuten olisin ahminut sen jo aikoja sitten, kuten kaikki muutkin siskon tuomiset).

Rakentamatta mitään plagiointitarinoita (eihän sitä tosin tiedä, vaikka käsikirjoittajaFrank Deasy olisikin kopsannut ideoita Pakkasen kirjasta!), tuntuu kiehtovalta sattumalta, että näiden kahden teoksen juonikäännöksissä on niin paljon yhtymäkohtia. Ne olisivat ehkä jääneet huomaamatta, ellen juuri sattumalta olisi tosiaankin törmännyt niihin näin "samanaikaisesti". Mitä ne yhtymäkohdat sitten ovat:

Kummassakin teoksessa kuolee nuori tyttö, ja ruumis löytyy puistosta.
Kummassakin teoksessa kuolemasta epäillään tyttären lähiympäristön opettajamiestä. Kummassakin tappajaksi paljastuu tytön paras kaveri.

Tulkitsen teosten samankaltaisuuden niin, että on joitakin teemoja, jotka ns. liikkuvat ajassa. Lasten ja nuorten seksuaalinen häirintä ja pedofilia ovat viimevuosina olleet niin paljon esillä, että ne ovat ikäänkuin banalisoituneet. Siksi olisi liian ennalta-arvattavaa, että pedofiili olisi dekkarin syyllinen.
Toisaalta ihmissuhteiden, siis erityisesti teinityttöjen ihmissuhteiden monimutkaisuus on ajankohtainen johtoteema. Tytöt tuntuvat kasvavan arvotyhjiössä, jossa toisaalta vaaditaan ulkonäköä, toisaalta itsenäisyyttä; toisaalta syötetään disney-rakkautta ja toisaalta ylikyynisyyttä, "munkin vanhemmat on eronneet". Siksi nuorista tytöistä kasvaa julmia ja itsekkäitä-
siis en väitä, että näin on, väitän että näin yleisesti ajatellaan. Siksi voi syntyä samanaikaisesti kaksi niin samankaltaista teosta.


Oikeastaan teoksilla ei ole niinkään paljon yhteistä kuin voisi olettaa, tyyliltään ja teemoiltaan ne ovat kuitenkin aika eroavaisia, vaikkakin mainioita molemmat. Suosittelen. Ja pahoittelen spoilausta.


(Lupaan, etten jauha tuosta Prime Suspect- sarjasta enää)


kuvalähde, Prime Suspect: http://www.tesco.com/entertainment/product.aspx?R=709935

Päivän juttuja vaan

Päivän sää:
katso kuvaa yllä. Tuullut on aamusta asti, mutta mitään ei saa aikaiseksi. Yhden kerran taisi jyristäkin. Mutta mitään ei saa aikaiseksi. Raivostuttava sää. On kuin odottaisi bussia ikuisesti tai kuuntelisi sitä piippausta joka lähtee kännykästä kun on melkein virta loppu.

Päivän lainaus:
"Ho una notizia brutta ma anche due notizie brutte" (Mulla on yksi huono uutinen, mutta myös kaksi huonoa uutista), sanoi kolleega, kun soitti.

Ei se nyt niin paha se uutinen ollut, oli vaan iltatunnit peruutettu. (Hyvät uutiset, jotka vahingossa Elin suussa muuttuivat pahoiksi, olivat kuitenkin ihan hyviä, joten saldo on positiivinen).

Olen nyt sitten vapaalla enkä jaksa tehdä mitään hyödyllistä. Järjestelin tosin tänään opetusmateriaalit kansioihin ja pesin sohvan tyynynpäälliset; eikö siitä saa synninpäästön laiskottelusta ja tyhjänpäiväisestä surhvailusta?

Päivän kirjatoiveet:
Vladimir Archipov: design del popolo
Venäläistä taitoa vääntää arkiesineitä vähistä tarpeista.

Benjamin Zephaniah: ihan mikä kirja hyvänsä

Mitähän noilla kirjoilla vaan tekisin, kun en entisiäkään lue. Sängyn vierestä on koko perhanan pistoke irti, en uskalla roikkuvaan hötisköön laittaa lukulampun töspeliä joten iltalukemiset on poissa laskuista. Päivällä luen vaan lehtiä ja aamulla lukeminen on rasittavaa, kun aina on joko vessahätä tai jano ja nälkä kesken kaiken. Pitää kehittää uusia lukutottumuksia tai korjata pistoke. Ehkä jälkimmäinen olisi viisasta.

Ei sitten taas muuta. Televisiosta näin tietoiskuja siitä, miten pitää toimia jos a) on kuuma ilma b) sähköt katkeaa. Olemme varautuneet.
Edit. Meinasin unohtaa mainostaa tämänpäiväiväistä taidekäsityötäni! Koristelin lehtileikkeillä ja vinyyliliimalla säilytyslaatikon oppimateriaalikorteille kenkälaatikosta (hieno yhdyssanalause) ja kun olin ikuistamassa tulosta, piti linssikissan tunkea kuvaan mukaan.

Charlot

Muutaman päivän ajan on ollut mahdollisuus hieman hengähtää-sää on sateinen ja viileä ja töitäkin on vähemmän. Tietenkään nuo kaksi seikkaa eivät ole mitenkään yhteyksissä toisiinsa, päin vastoin. Mitä kuumempi sää, sitä vähemmän ihmiset haluavat opiskella.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Charlie Chaplinin kuolemasta, ja se on taas hyvä syy muistella tuota elokuvaohjaaja-neroa. Itse luin nuorena Chaplinin omaelämänkerran ja ajattelin lahjoittaa sen pojallenikin synttärilahjaksi, mutta eihän sitä löytynyt paikallisesta kirjakaupasta. Ostin sitten David Robinsonin kirjan italiankielisen version. Ehkä tilaan netistä kuitenkin senkin omaelämänkerran, se oli muistaakseni hauskasti kerrottu ja ihmeen uskollinen todellisuuden tapahtumille. Useinhan omaelämänkerrat ovat melkein valheellisempia kuin muiden kirjoittamat.
Toivottavasti poika on tyytyväinen, ainakin hän tuntuu kovasti pitävän Chaplinin elokuvista. Bolognassa onkin eilen avattu näyttely, Chapliniana, jonka puitteissa pidetään konsertteja (Chaplinhan tunnetusti myös sävelsi musiikkia elokuviinsa), luentoja ym. ym. Italialaiseen tyyliin tietysti etsitään yhtymäkohtia Italian ja Chaplinin välillä. Kai niitä jonkin verran on, ainakin Chaplin on joskus käynyt Italiassa...Joka tapauksessa on mahdollisuus käydä katsomassa Chaplinia elokuvateatterissa alkuperäiseen tyyliin: mykkäkuvia taustamusiikin kera. Ehkä vien poikani ainakin johonkin näytökseen.

Nyt pitäisi siivoilla ja kokkailla, mutta on niin mukavaa kellotella, kun ulkona sataa kaatamalla-paitsi että nyt ukkonen taukosi ja linnut laulavat. Lehmukset jaksavat tuoksua, sade vain voimistaa niistä lähtevää...tuoksua. Miksi muuten pahalle hajulle on niin monta synonyymia, mutta tuoksulle ei?

Antonio Gramsci

Antonio Gramsci nasce ad Ales il 22 gennaio 1891. Piccolo, gracile e gobbo, con il padre in carcere, Antonio non ha certo una infanzia facile né felice.

Antonio Gramsci syntyi Alesissa 22. päivä tammikuuta 1891. Pienikokoisen, heiveröisen ja kyttyräselkäisen Antonion lapsuus ei todellakaan ollut helppo tai onnellinen, osaksi myös siksi, että hänen isänsä oli vankilassa.

Näin alkaa erään viime vuosisadan merkittävimmän italialaisen ajattelijan vaiherikas elämä;
27. huhtikuuta vietettiin hänen kuolemansa 70-vuotis muistopäivää. Koska Gramsci oli tärkeä työläisten oikeuksien ajaja ja yksi Italian kommunistisen puolueen perustajajäsenistä, hänen elämäänsä ja filosofiaansa on esitelty muistopäivän kunniaksi erityisesti punaisissa lehdissä. Itse olen vieläkin lukemassa artikkelisarjaa viime viikonlopun Liberazionesta (minkäs minä sille voin, että en ehdi lukea lehtiä ajoissa).
Itse olen tutustunut Gramsciin vain pintapuolisesti (ensimmäisen kerran kuulin miehestä, kun näin osoitteena Viale Gramsci), mutta kaikki mitä tähän mennessä olen lukenut, kertoo suuresta ajattelijasta, ei ainoastaan tärkeästä politiikosta. Suosittelen siis lämpimästi muillekin kuin kommareille.

Tässä muutamia helmiä:


Bisogna opporre al pessimismo dell'intelligenza l'ottimismo della volontà.

Älykkyyden pessimismiä on vastutettava tahdonvoiman optimismilla.

Sono un pessimista a causa dell'intelligenza, ma un ottimista per diritto.

Olen pessimisti, koska olen älykäs, mutta optimisti, koska minulla on siihen oikeus.
(Näistä kahdesta on kai yhdistetty englantilainen versio:“I'm a pessimist because of intelligence, but an optimist because of will”)

Che cosa è l'uomo? Se ci pensiamo, vediamo che ponendoci la domanda che cosa è l'uomo, vogliamo dire: che cosa l'uomo puo diventare, se cioè l'uomo può dominare il proprio destino, può "farsi", può crearsi una vita. E ciò vogliamo sapere "oggi", nelle condizioni date oggi, della vita "odierna", e non di una qualsiasi vita e di un qualsiasi uomo.
(Quaderni)


Mitä on olla ihminen? Jos tätä pohtii, huomaa, että kysyessämme mitä ihmisyys tarkoittaa, tarkoitamme: miksi ihminen voi tulla; siis pystyessään hallitsemaan omaa kohtaloaan, voidessaan toteuttaa itseään, kyetessään luomaan itselleen elämän. Ja tämän haluamme tietää "tänään", tämän päivän annetuissa oloissa, "nykypäivän" elämän puitteissa, ei minkä tahansa ihmisen tai elämän puitteissa.

Hänen sanotaan myös sanoneen:
"The challenge of modernity is to live without illusions and without becoming disillusioned."
Tätä en tosin ole nähnyt italiaksi, mutta hyvin sanottu, joka tapauksessa.

Kirjallisuutta:

Antonio Gramsci: Lettere dal Carcere, (Einaudin sarja Gli struzzi.21,Paperback)
Antonio Gramsci: Pensare la democrazia: Antologia dai "Quaderni del carcere" (Biblioteca Einaudi)

Englanniksi:

Antonio Gramsci: Selections from the Prison Notebooks

Suomeksi:

Antonio Gramsci: Vankilavihot (Helsinki, Kansankulttuuri,1982)
Edit:
Huomautus ääntämyksestä: Nimi lausutaan gramshi. (sc-yhdistelmä i:n ja e:n edellä lausutaan sh.)
Kuvalähde: http://www.nndb.com/people/461/000094179/

Kafka rannalla

Koska olen täysin Murakamin Kafka on the Shore kirjan pauloissa, en voi olla kirjoittamatta jotain kirjaan liittyvää.

Kuten aina, Murakamin teksti vie mennessään ja lasken kirjan kädestäni vain kun nukahdan tai koska on ihan pakko tehdä jotain muuta(kuten syödä, peseytyä tai mennä töihin). En tiedä, miksi minusta aina tuntuu siltä, että voisin elää Murakamin maailmassa ikuisesti, sillä tässä Kafkassakaan Murakamin maailma ei suinkaan ole mitenkään erityisen lohdullinen. Ehkä tekstin imu vain on niin kova, että maailmaan liukuu tahtomattaankin.

Tummista nuoteista huolimatta Murakamin filosofia on minusta loppujen lopuksi myönteinen. Ei ainoastaan siksi, että hän henkilöhahmojensa kovasta kohtalosta huolimatta käsittelee heitä armollisesti tai siksi että kirjoissa on aina sijansa myös kissoilla. Myönteisen filosofiasta tekee äärimmäinen totuudenmukaisuus, joka läpäisee tarinat niin, että lukija on valmis hyväksymään myös Murakamille ominaiset "fantastiset" ainekset nikottelematta. Itseäni ei ainakaan kummastuta yhtään, että ihmiset omaavat "yliluonnollisia" ominaisuuksia, puhuvat vaikka kissojen kieltä. Kaikki on osa todellisuutta ja todellista.

Myös pienet filosofiset hetket, joita Murakami jakaa henkilöilleen, saavat aikaan miellyttäviä ahaa-elämyksiä. Tässä yksi:

Kirjan päähenkilö lukee kirjaa Eichmannista, natsiupseerista, jonka velvollisuus oli toteuttaa Endlösung der Judenfrage. Kun Eichmannia kuulusteltiin oikeudenkäynnissä, hän ei tuntunut edes tajuavan, mitä rikollista oli ollut siinä, että hän oli tehnyt tehokkuuslaskelmat juutalaisten eliminointia varten. Hänhän oli vain tehnyt velvollisuutensa. Kirjaa lukeva poika löytää kirjan marginaalista kirjan omistajan käsinkirjoittaman huomautuksen:

It's all a question of imagination. Our responsibility begins with the power to imagine. It's just as Yeats said: In dreams begin responsibility. Turn this on its head and you could say that where there's no power to imagine, no responsability can arise. Just as we see with Eichmann.

Haruki Murakami: Kafka on the Shore, Vintage 2005, p.141

Murakamin suuri suosio länsimaissa johtunee osaksi siitä, että hän kirjoittaa tyylillä, jossa voi tunnistaa omaperäisyyttä (jonka voisi tulkita japanilaisuudeksi) mutta viittaa usein länsimaisiin kirjailijoihin, tapahtumiin, historiaan, kulttuuriin. Minua se ei ollenkaan häiritse. En usko että hän tekee niin yleisön nuoleskelemiseksi, vaan koska kaikki, mistä hän kirjoittaa, on luonnollinen osa hänen omaa kulttuuritaustaansa. Japanilaisuus ei ole näes vuosikymmeniin(vuosisatoihin) kävellyt pelkästään kimonossa.

Mutta tämän päivän mietelauseeksi voisin todellakin valita tuon Yeatsin lauseen:

Vastuu alkaa unelmista.

Mielikuvituksettomuus on vaarallista, lisään.

Kulutusjuhlaa

Posti toi kivan paketin. Kaksi kirjaa joutui maksamaan, mutta kolmas oli ilmainen. (nadia fusini, i volti dell'amore, kirja joka analysoi miten rakkautta kuvataan maalaustaiteessa ja kirjallisuudessa) Päivä on pelastettu!

Nyt ostoksille. Pitää sitä jotain karnevaalimakeaa saada.

Paikallinen karnevaalimakea on seuraavanlainen:

Frappe eli Chiacchiere
(sanotaan kiakkere)

300g vehnäjauhoja
2 munaa
50 grammaa voita
50 grammaa sokeria
1 tl leivinjauhetta
1/5 dl valkoviiniä tai grappaa
raastettu sitruunan kuori

tomusokeria
(huom: otsakelinkin ohje on hieman erilainen, koska ohjeita on niin monta kuin leipojaakin)

1. sekoita aineista kiinteä taikina, anna levätä vähintään puoli tuntia
2. kauli levyksi(tai käytä pastakonetta) ja leikkaa suorakaiteen muotoisiksi paloiksi tai leveiksi nauhoiksi
3. paista öljyssä tai esim. kookosrasvassa kuten munkit
4. valuta ja sirottele sitten päälle runsaasti tomusokeria


Le chiacchiere hanno un’antichissima tradizione che probabilmente risale a quella delle frictilia, dei dolci fritti nel grasso di maiale che nell'antica Roma venivano preparati proprio durante il periodo di Carnevale; questi dolci venivano prodotti in gran quantità poiché dovevano durare per tutto il periodo della Quaresima.

Chiacchiere-leivonnaisilla on pitkä perinne, joka luultavasti juontaa juurensa frictilia-nimisiin muinaisessa Roomassa sianihrassa paistettuihin leivonnaisiin, joita valmistettiin nimenomaan karnevaaliaikaan; näitä leivonnaisia tehtiin suuria määriä, koska niiden piti riittää koko paaston ajaksi.
(lähde: otsikkolinkin reseptisivu)

Alef on hepreaa

Matematiikka on runoutta. Idea, kuten vaikka Einsteinin suhteellisuusteoria, jota ei voi millään muulla kielellä yksinkertaisesti selittää, on matematiikan kielellä selkeästi ja kiistattomasti, siis täydellisesti, esitettävissä.

Tämä ajatus on oikeastaan peräisin matemaatikolta, mistäs muuten. Olen nimittäin lukemassa matemaatikko Janna Levinin kirjaa How Universe Got Its Spots .
Kirja on oikeastaan epistola, kokoelma kirjeitä, joissa matemaatikko selittää äidilleen omia ajatuksiaan universumista. Lähtökohta on aika kiinnostava, koska Leviniä kiehtoo ja samalla pelottaa se yksinäisyys, jota matemaatikko voi tuntea. Koska taviksille on vaikeaa selittää mitä matemaatikon päässä liikkuu, voi yksinäisyys olla erittäin konkreettista, paitsi tietysti muiden matemaatikkojen seurassa. (Ellei jostain syytä tule potkituksi pois yhteisöstä; niinkin on joillekin merkittävillekin matemaatikoille käynyt, ja he ovatkin kärsineet kovin, jopa menettäneet järkensä) Kuvittele, että puhut kieltä, josta muut ympärilläsi osaavat vain alkeet. Juuri siltä luulen matemaatikoista tuntuvan, onhan matematiikka, kuten sanoin, kieli. Levin yrittää siis päästä tämän esteen yli, ja selittää ajatuksiaan äidilleen, ja samalla meille muillekin maallikoille.

Itse olen matemaattisesti vain keskilahjakas, ymmärrän peruskäsitteet, vaikka sen, että 1+1=2 mutta että += (luetaan alef nolla); siis että jos ynnätään luvut nollasta äärettömään toiseen ryhmään nolla-ääretön on tuloksena...nollasta äärettömään. Mutta se, mitä merkitystä sillä on universumin kannalta, on minulle aika hämärää; ehkä jotain selviää, kun olen päässyt Levinin kirjan loppuun.
Maailmassa on tosiaankin onneksi matemaatikkoja, kuten Levin, jotka pyrkivät(ja luultavasti kykenevät) todistamaan vaikka sen, että universumilla on kuin onkin rajat, ja kirjoittamaan sen matematiikan kielellä niin, että kuka tahansa voi todisteisiin tutustua ja nojatakin.
Kielenä matematiikka poikkeaa muista kielistä tosin siten, että kielen symbolien merkityksessä ei ole tulkinnan varaa; niinhän sitä sanotaankin, että matematiikka ei ole mielipide. Täytyy olla kuitenkin niin, että jossain vaiheessa matemaatikotkin yltävät mielipiteen rajamaille. Sen täytyy olla kiehtovaa.

Idea rajallisesta universumista on muuten kiinnostava. Miettikääs sitä.

Kerro mulle tarina

"Numberless are the world's narratives." näin alkaa Roland Barthesin "Introduction to the Structural Analysis of Narrative,"julkaistu 1966.---"There isn't, there has never been anywhere any people without narrative," kirjoitti Barthes. Tarinat,(toisin kuin runot) voidaan kääntää, muuntaa eri viestimiin sopiviksi, koostaa; ne voidaan kertoa uudelleen "toisin sanoin" ja kuitenkin olla tunnistettavissa "samana tarinana." Kertomus, jonka, Barthesin mukaan, ihmislapsi keksii ja löytää noin 3-vuotiaana, on yksi niistä suurista kategorioista joiden kautta ymmärrämme maailmaa.(Peter Brooks)

Kasvatuspsykologiassa kertomuksen voima on tunnettu pitkään. Esim. suggestopedian periaatteisiin kuuluu, että opetettava aines tarjotaan tarinana ja kielten opetuksessa käytetään usein roolipeliä. Ja se toimii.
Tämä psykologinen totuus tarinan ylivoimaisuudesta on käytännössä se, jolle suuri osa nykyistä viestintää perustuu.

Psykiatrisissa terapioissa käytetään yhä enemmän tarinankerrontaa; aikaisemmin mainitsemani De Laurentiisin kirja on osa tuota käytäntöä. Kun ihminen 'kertoo' elämänsä itselleen, asiat, ne vaikeatkin, ikäänkuin saavat oikeat mittasuhteet, ja ne on helpompi käsitellä. Kaikki kriisejä kokeneet tietävät, että helpottaa suunnattomasti, jos vaikeasta tapahtumasta saa kertoa, ja mieluummin monta kertaa. Ajan kanssa tapahtuman rakenne asettuu tarinaksi, sen voi käsittää. Ja päästä yli.

Politiikassa amerikkalaiset johtajat ovat myös jo kauan tienneet, kuinka vahva kommunikointiase 'storytelling' on. Reagan saattoi kertoa elokuvien juonnekäänteitä historiallisina totuuksina ja Bushin vaalivoiton sanotaan olleen sen ansiota, että hän kertoi tarinan, kun taas Kerry listasi poliittista liturgiaa. Ei ole vaikea arvata, kumpi strategia on yleisön mielissä miellyttävämpi. Myös Berlusconi käyttää usein viestinnässään tarinoita, hän 'kertoo' millaisia italialaiset ovat, ja millainen ihminen ja johtaja hän on. Poliittiset vastustajat ovat osa kertomusta; Bushin terroristeilla on tarinassa olennainen rooli kuten myös Berluconin lapsia syövillä kommunisteilla. Tarinasta puuttuu sankarit, jos ei ole vihollista.

Viihdeteollisuus ei ole sattumalta niin suuressa kasvussa; sekä elokuvien että videopelien tarinankerronta antaa meille tunteen, että hallitsemme, siis jotain. Prekariaattimaailmassa oma elämä ei enää kulje perinteisen tarinan muodossa, joten saattaa olla, että tarvitsemme siksi yhä enemmän toisten tarinoita.

Ja tietysti blogien räjähtävä suosio ( niitä syntyy kuulemma yksi joka sekunti) on osa tarinan voittokulkua. Suurin osa ei nimenomaan perusta blogia ottaakseen kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin, tai ilmaistaakseen mielipiteitä, vaan siksi että haluaa kertoa oman tarinansa.

Tähän aiheeseen innostuin lukiessani Cristian Salmonin artikkelia aiheesta lehdessä Le Monde Diplomatique
Kirjoja aiheesta:
Jos haluaa opiskella Bushiksi Bushin paikalle, voi lukea vaikka tätä.
Douglas Ingram The Narrative Perspective in Dynamic Psychiatry
Oppaita
Lisää oppaita
Tarinankerrontaa politiikassa

Kirjoja sumussa

Tänä viikonloppuna haluaisin vain olla kotona. En jaksa jutella, kirjoittaa, nähdä ihmisten naamoja, käydä kaupassa. Haluan istua sisällä, kuunnella Paoloa ja tarkistaa välillä, onko sumu jo muuttunut sateeksi. Juuri nyt kestän vain oman sisäpiiriporukkani läsnäoloa, puhelimen pirauskin tuntuu yksityisyyden loukkaukselta. Kirjoja, halajan vain kirjoja!

Tänään kuuntelin haastattelua, jossa maailmankuulun elokuvatuottajan, Dino De Laurentiisin tytär Veronica kertoi dramaattisesta elämästään, tai siis oikeastaan omaelämänkerta-kirjastaan.
Veronican perhe-elämä oli kertoman mukaan kaikkea muuta kuin lämpöistä sisäpiiri-touhua; isä oli poissa, äiti tunnekylmä, ja kun Veronica meni naimisiin, hän luuli manipuloivaa miestään normaaliksi, kunnes 15 vuoden kidutuksen jälkeen päätti erota. Draamaan kuuluu, että vuosi eron jälkeen hän sai selville, että mies oli käyttänyt seksuaalisesti hyväksi heidän kahta tytärtään.

Veronica De Laurentiis kertoi kirjoittaneensa kirjan rohkaistaakseen uhreja ottamaan elämänsä omiin käsiinsä.
Suhtaudun aika skeptisesti julkisuuden henkilöiden dramaattisiin elämänkertoihin terapiatuotteina, mutta jotenkin katseltuani Veronican kasvoja, uskon todella hänen olevan vahva ja rohkea nainen, joka haluaa auttaa ja antaa äänensä naisille, jotka kärsivät hiljaisuudessa. Suurin apu kirjasta kuitenkin luultavasti on itse Veronicalle. Enkä usko, että luen koskaan tuota kirjaa, ellei se sitten hyppää jostain syliin.

Toinen, paljon kiinnostavampi kirja , josta myös tänään (taas)kuulin, on sekin omaelämänkerrallinen.
Michela Murgia on sardinialainen nuori nainen, joka kirjoitti kokemuksistaan pölynimureiden puhelinmyyjänä ensin blogia; firmassa epämoraalisten myyntitekniikkojen luova soveltaminen, työntekijöiden hyväksikäyttö ja suoranainen psykologinen pahoinpitely oli arkipäivää. Blogista työstettiin sittemmin kirja, joka piirtää aika tarkan kuvan prekariaatin elämästä imurikauppiaina. Murgia kertoo mm. siitä kuinka ne, joilta viikkotavoite jäi saavuttamatta, saivat itse keksiä etukäteen moiselle luuserille sopivan rangaistuksen, joka saattoi olla hiusten värjääminen, naurettaviin vaatteisiin pukeutuminen tai edellisiin verrattuna viaton pizzatarjoilun järjestäminen.

Prekariaattimaailmassa on yllin kyllin työvoimaa, helppoa riistaa rahantekofirmoille.

Nyt menen tutumaan pidettyäni tätä ikävää.
Mutta ensin kuuntelen tämän loppuun:

Autumn leaves how fading now,
That smile that i've lost, well i've found somehow,
Because you still live on in my father's eyes,
These autumn leaves, all these autumn leaves, all these autumn leaves are yours tonite.

Paolo Nutini:Autumn, levyltä These Streets (2006)

Innostunut sonni

Haukuin tuossa aiemmin tänään itseäni keski-ikäiseksi, mutta itseasiassa koen olevani aika nuori. (Jos käyttäisin sanaa 'nuorekas', on se aivan sama kuin jos sanoisin itseäni vanhaksi). Nuori olen siksi, että osaan innostua, ja aika usein.
Tänään olen innostunut kahdesta ihmisestä ja heidän tuotoksistaan.

Toinen on Charlotte Gainsbourg

Ja toinen on Slavoj Žižek.

Toista voitte kuunnella tuosta last.fm-linkistä, ja toista lainaan tässä:

Vanhassa DDR-läisessä vitsissä saksalainen työläinen saa töitä Siperiasta; tietoisena siitä, että sensuuri lukee kaiken postin, hän sanoo ystävilleen: "Käytetään koodia: jos saatte kirjeen, joka on kirjoitettu tavallisella sinisellä musteella, on se totta, jos punaisella, on se valhetta." Kuukauden päästä ystävät saavat kirjeen:

Kaikki on hienoa täällä. Kaupat ovat tavaraa täynnä, ruokaa on runsaasti, asunnot ovat tilavia ja kunnolla lämmitettyjä. Elokuvateattereissa näytetään länsimaisia elokuvia ja tytöt ovat kauniita ja auliita- ainoa mikä puuttuu on punainen muste.


Me sanomme, että meillä on täysi vapaus, mutta lisäämme sitten, että vain "punainen muste" puuttuu.
Me tunnemme itsemme vapaiksi, koska meiltä puuttuu kieli, jolla ilmaista vapauden puutteemme.

Welcome to the Desert of the Real, 2002 (oma suomennokseni)

Ylpeys

nälkä ja rahat loppu
mutta minä en kerjää
vaan viimeisillä euroilla
2.40, laskin kolikot
tarjoan kaverille kahvin ja pullan

olen sitten syömättä itse
mutten kerjää

lukemista:
Knut Hamsun, Nälkä
runotorstai

Vallasta: käännös R. Rossandan kirjasta

ROSSANA ROSSANDA*: LA RAGAZZA DEL SECOLO SCORSO(Viime vuosisadan tyttö)

pp.222-223

Ei niin etteikö naiset pitäisi vallasta, hehän käyttävät sitä siekailematta yksityiselämässään ja toisiaan vastaan. Mutta yksityisyyden ulkopuolella tunnemme houkutusta seurata toisten päättämää tietä, hinnalla millä hyvänsä. Virginia Woolfin tavoin pidämme kiinni oikeudestamme tuntea itsemme ulkopuolisiksi, kestäen seuraukset itkun ja hammastenkiristyksenkin uhalla. Mutta harvoin kyseenalaistamme toisten määräämää suuntaa, koska siten vältämme konflikteja; joka olisikin hyve, ellen epäilisi että on kyse myös vastuunpakoilusta. En usko niinsanottuihin ”naisen kykyihin”- elämän varjelu, kun kyseessä on läheiset; mieltymys yksityiseen näkemykseen; vähäinen kiinnostus järjen tavoitteisiin yhdistettynä käytännölliseen ironiaan, jolla hellyydeksi naamioituna suhtaudumme miestemme osoittamaan suuruuteen. En ole ollenkaan varma että kyseessä on viisaus, pikemminkin perintö siitä kohtelusta jota olemme oppineet sietämään. Feministit ovat moittineet minua tästä. En olisi koskaan luopunut siitä vähästä julkisesta vallasta, mitä minulla on ollut, mutta yksityisen vallan käyttäminen vaikutti minusta alhaiselta.

”Mutta me osaamme vietellä!” hymyili minulle kerran naisarkkitehti, joka oli kyllä pukeutunut tummansiniseen jakkupukuun, mutta käytti kiiltäviä kenkiä, joiden viesti oli selvä. Pitäkööt viettelemisensä, tuon lähiaseen. Minä olin tekemisissä maailman kanssa, olin johtaja. Nuorin Pci:n (Italian kommunistipuolue) miesten joukossa. Eikä maailmassa ole johtajaa, joka tuntee itsensä viattomammaksi kuin kommunisti. Johtaja ilman etuoikeuksia tai rahaa, johtaja, joka käyttää elämänsä oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseen. Kaikenkaikkiaan, omatunto putipuhtaana.

Lisäksi, valta on intohimo ja mahtavin houkutuksista on mahdollisuus saada jotain aikaiseksi. Pelkäänpä että se on sekä porvari- että kommunistijohtajien vallankäytön takana, ei niinkään halu polkea muita- joka ehkä heijastelee meidän alkukantaisia pelkojamme- vaan pikemminkin raamatullinen käärme joka kuiskaa: jos tuolla paikalla olisin minä, pistäisin asiat oikealle tolalle, se olisi kaikkien etu, ties vaikka koko ihmiskunnan. Jumalallista.

Kun vuoden –68 jälkimainingeissa sain kuulla, että muista huolehtimisen takana on alhainen halu sekaantua toisten asioihin, sain sätkyn. Ja toisen sätkyn sain, kun luin feministilehdestä eräistä huomattavista naisista, jotka olivat joskus omistautuneet toisille, mutta kertoivat kuinka he eräänä kauniina päivänä olivat päättäneetkin omistautua vain itselleen, ja kun kyltit oli niinsanotusti poistettu tieltä, liittyivät he toisiin onnellisina. Joku heistä purki vihaansa Simone Weiliä kohtaan: kuka senkin oli käskenyt sekaantua, kuka oli pyytänyt? Ei kukaan.

Kuohuin raivosta. Ja epäilyksestä. Kuka oli kutsunut minut, joka en ollut mikään Simone Weil? Ei kukaan. Kategorinen imperatiivi, joka hehkuu kuin taivaana yllämme? Vastaamalla noin olisin ruoskinut itse itseäni.
Olin hurjistunut, koska siinä mitä ystävättereni ärsyttävästi kutsuivat kaikkivoipaisuus-harhaksi, on totuuden siemen. Aivan kuin sen , että tuntee syyllisyyttä siitä ettei tee tarpeeksi maailman epäoikeudenmukaisuuksien muuttamiseksi ja halun dominoida maailmaa välillä olisi vain pienenpieni marginaali. On totta että tavassani tehdä politiikkaa oli jotain yltiöpäistä, epäonnistumisineenkin. Olen kadehtinut kirjailijoita tai elokuvantekijöitä, jotka jättävät jälkeensä jotain omaa ja loppuunsaatettua; jos se, mitä tavoittelin, olisi toiminut, olisi se kuulunut monille; jos tavoittelemastani ei tullut monien omaisuutta, tarkoitti se sitä ettei se toiminut. Kuten tapahtuikin. Siinä pisteessä ei auta kuin perääntyä- tekemisestä olemiseen, olemisesta kirjoittamiseen. Mitä sitten. Tiedän joka tapauksessa, että toisille ja toisten kanssa tekeminen, jos ei jumalan rakkautta, tuo kuitenkin suurta tyydytystä.

Kun jotkut naiset, vaihtaen kaikkivoipaisuussyytöksistä toiseen ääripäähän, ovat moittineet minua itseni uhraamisesta, olen kysynyt itseltäni mitä sisäisiä aarteita olen haaskannut, mitä olen menettänyt, missä kohtaa en ole rakastanut itseäni. En ole löytänyt juuri mitään. Uhrautunut? Mitä vielä. En ole tuntenut kaipuuta omaan tilaan, kun maailma on ollut minun, ja olen voinut jopa luopua siitä. Harvoin itseään voi toteuttaa sellaisella luonnollisuudella, kuin toisten kanssa-sen täytyy olla sitä pelottavaa äidillisyyttä, luoda olentoja, ravita niitä, opettaa ne kävelemään, vieroittaa vastahakoisesti. Harvoin sitä on vähemmän uhrautuneita kuin yhteisössä jonka on itse valinnut ja jonka uskoo tarpeelliseksi. Ravaat kuin Äiti Teresa, jonka pyhyydestä minulla tosin on epäilykseni, ja kuolet väsymyksestä tyytyväisenä kuin mikä. En kestä niitä jotka jaksavat valittaa tästä kaikesta.

(käännös SP , siis omani)

* Rossana Rossanda, syntynyt 1924, antifasisti, osallistui vastarintaliikkeeseen. Pci(Italian kommunistipuolue):n johtaja, parlamentaristi, erotettu 1969 puolueeseen kohdistuneen kritiikkinsä vuoksi (lähinnä Neuvostoliiton reaalisosialismin vastustajana). ”Il Manifesto” lehden, myöhemmin sanomalehden, perustaja.

Haasteellinen maanantai

Tervetuloa itselleni takaisin kotiin.
Olen nukkunut täydellisen hyvin, syönyt riisisalaattia ja käynyt jopa yhdellä vierailulla viemässä tuliaisia. Ja päivitän blogia theokratien haasteeseen vastaamalla, just nyt:

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
(miksikö Yksi kirja? Miksei vaan kirja? OK, lopetan nipottamisen ja vastaan)
Sinuhe egyptiläinen. Lukiessani sen olin juuri murrosiän kynnyksellä, ja kirja sai minut luulemaan, että ymmärrän jotain elämästä.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Voi tokkiisa, tähän olisi tulollaan niin monta. Jopa moni Mika Waltarin kirjoista, ja myös Steinbeckin kirjoista(haastajani oli tähän laittanut Hyvien ihmisten juhla, ja itse voisin vastata samoin);
kirjat joita luen kuitenkin kaikkein mieluiten uudestaan muutaman vuoden välein ovat niitä, jotka naurattavat, joten sanotaan nyt Douglas Adams: The Hitch-Hikers' Guide to the Galaxy.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Onko olemassa partiolaisen opasta tai jotain?
Sudenpentujen käsikirja vaikka...
En lukisi autiolla saarella, vaan yrittäisin kirjoittaa kirjan!

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:
Sergeanne Golon: Angelika. Vain jos kirjoittajan/jien sukunimi olisi ollut Colon, kirja olisi voinut olla pahempi. Mutta ihqu kirjoja musiikkileirillä, ja ihqu elokuvia myös! Kaksi yhden hinnalla!

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin.
Viimeksi kyynelehdin eilen, kun luin Woody Allenin Annie and me:ä, mutta se johtui siitä, että taustalla soi Eppujen Valkoinen kupla, jonka olin tuonut mukanani Suomesta. Kirja, joka liikutti viimeksi, taisi olla Frank McCourt: Angela's Ashes, Seitsemännen portaan enkeli. Sen lukemisesta on jo vuosia, joten en nähtävästi liikutu kovin herkästi. Tai johtuneeko sitten siitä, että itkeä inisen yleensä ihan omista asioistani tai elokuvien äärellä, ja kirjoihin voin suhtautua "älyllisellä vakavuudella". Tiedäpä tuota.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Salmelan historiikki. Kotikontujeni historia pitäisi kirjata, hittolainen.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Mitä tähän nyt voisi vastata. Punainen kirja? Mein Kampf? Höh.

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
David Lodge: Small World mutta itseasiassa se on vain välikirja: oikeasti, pääasiallisesti, luen Rossana Rossanda: La ragazza del secolo scorso, mutta kun mieskin lukee sitä, on logistiikka vähän ongelmallista.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä. Tähän mennessä olen vain katsellut kuvat.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Kuka ei vielä ole haastettu? No Leonoora, Katja, Rita, Ritva ja miksei Kaarelan Tiinakin voisivat osallistua.

Huh puh. Jo nyt tuli linkitettyä- ja haasteeseenkin vastasin aika rehellisesti, muistini mukaan.
Tuleman pitää linkki valokuvakertomukseen Suomen reissusta. Siis joskus lähipäivinä, kun olen ensin siivonnut kotia tarpeeksi.

On Mikki merelle lähtenyt

Luin tänä aamuna loppuun Hannu Mäkelän kirjan "Uponnut Pursi". Aloitin sen lukemisen viime yönä, sattuvasti sen jälkeen, kun olin nähnyt töistä palattuani viimeiset puoli tuntia elokuvasta "Cast away". Ehdin nähdä kuinka Tom Hanks pelastautui rankentamallaan lautalla ja kuinka hän menetti rakkaansa toistamiseen, nainen oli toisen kanssa naimisissa. Hanks oli ollut neljä(!) vuotta kadoksissa.

Mietin mitä minun läheisilleni on tapahtunut viimeisten neljän vuoden aikana, ja mieleeni tuli että ulkomailla asuminen tuo väistämättä vähän samanlaisen eristyneen tunteen, ei nyt ihan autiosaaren tyyliin, mutta poissaolevuus on tosiasia. Että jää jostain paitsi. En nyt puhu historiallisesta euroviisuvoitosta tai edes itseäni kovasti surettaneesta Porvoon kirkon palosta. Vaikka totta on sekin, että kaikki kotimaan uutiset tuntuvat kaukaisilta, aivan kuin ne kuulisi vain kaikuna.
Puhun siitä, että kynnys kertoa jokapäiväisistä nousee koko ajan, sitä alkaa tiivistää uutisia, seuloa mikä on olennaista. Jotkut pienet ongelmat jää jakamatta, koska ei "viittis niillä vaivata".

Ai niin, tarkoitukseni oli puhua Hannu Mäkelän kirjasta.
Kirjassa Mäkelä toimii L. Onervan äänenä, ja hienosti toimiikin, minusta. Tunnen sukulaisuutta Leinon Einoon ja siksi olen tutustunut innolla Mäkelän syväluotauksiin: minulta tosin puuttuu yksi tärkeä osanen, "Nalle ja Moppe" (Eino Leinon ja L.Onervan elämä). Se pitänee hankkia.
Ei ole yksinkertaista puhua toisen ihmisen suulla, mutta Mäkelällä on siihen rahkeita. Ja jos on lukenut Herra Huu-kirjan, yhdenkin, tietää, millaisia rahkeita.

Päivän meriaiheinen syvämiete:
Niin me vaan purjehdimme kaikki omilla paateillamme näissä elämän vesissä. Jotkut joutuvat veden varaan, sukeltavat ja puristuvat syvyyksien paineen alla. Jotkut muuttavat olomuotoa, liukenevat, ja siten onnistuvat selviämään vesien uumenissa.