Kyllä Siperialainen kasvattaa

Mainos:

Educazione Siberiana, Gabriele Salvatoresin uusin elokuva.

Seuraavana katselulistalla.

"Le vite degli uomini possono sembrare tutte simili.
Si nasce, ci s'innamora, si fanno figli, si lavora e poi si muore.
Alcuni uomini la vita se la godono, altri la tollerano.
Ma noi siberiani, Kolima, noi la vita la combattiamo.
I nostri tatuaggi sono le nostre ferite, sono i trofei che abbiamo vinto lottando.
Raccontano la storia delle nostre vite."

Ihmisten elämät voivat näyttää samankaltaisilta.
Synnytään, rakastutaan, tehdään lapsia, töitä ja sitten kuollaan.
Jotkut nauttivat elämästä, jotkut sietävät sitä.
Mutta me siperialaiset, Kolima, me taistellaan elämän kanssa.
Tatuointimme ovat haavojamme, palkintopokaaleja jotka olemme voittaneet taistellen.
Ne kertovat elämiemme tarinaa.

(Tatuointien merkityksestä "siperialaisille" (rikollisjengi) tatuoija Ink. Elokuva perustuu Nikolai Lilinin kirjaan)

 EDIT Su 03/03/2013

Klassinen tarina kasvamisesta, ystävyydestä, väkivallasta ja rakkaudesta.
Oli tosiaankin sillä hilkulla, ettei tarina mennyt kliseen puolelle, niin paljon klassisia elementtejä siinä oli: neljä ystävystä, joista yhdellä on lasit, toinen on ylipainoinen ja kahdesta  vahvimmasta tulee lopulta toistensa vihamiehiä. Tyttökin elokuvassa on, kaunis mutta vajaaälyinen, ja hänelle käy tietysti huonosti.

 Siperialaista kasvatusta jakaa John Malkovichin näyttelemä isoisä, jonka jutut kuulostavat kovin kunniakkailta ollakseen Stalinin eteläiseen Neuvostoliittoon karkottaneiden rikollisten jälkeläisistä muodostuneen eräänlaisen mafiaporukan, rikollisjengin (Siperialaiset on jengin nimi) säännöt: rikkailta ja valtaa edustavilta voi varastaa, rahaa ei pidetä talossa sisällä, (eikä omaisuutta muutenkaan saa olla enemmän kuin sydän jaksaa rakastaa), huumeisiin ei kosketa, omista pidetään huolta ja petturit tapetaan.

Kaikesta klassisuudestaan huolimatta elokuva oli raikas. Kerronta oli tiivistä ja kaikella oli paikkansa ja aikansa, kuten esimerkiksi siperialaisten tatuointien filosofialla. Aika harvoin tositapahtumiin tai elämänkerralliseen kirjaan perustuvasta elokuvasta voi sanoa samaa. Tosin Lilinin kirja, johon elokuva siis perustuu, tuskin onkaan niin kovin omaelämäkerrallinen, ainakaan jos uskoo kriitikkoja tai Lilinin Youtube-videon kommentoijia.

Kuvasto oli kaunista, muttei onneksi liikaa romantisoinut sovjet-kaupunkia ja sen läpi kulkevaa jokea, jolla silläkin oli oma tärkeä osuutensa tarinassa. Näyttelijät olivat Malkovichia, Peter Stormarea ja Eleanor Tomlinsonia lukuunottamatta liettualaisia, ja sen huomasi; italialaisille nykynäyttelijöille (ohjaajille?) ominainen pateettisuus oli hiukan etukäteen olettamaani vähäisempää ja huomattavasti siedettävämpää. Pääpari ( Arnas Fedaravičius ja Vilius Tumalavičius), varsinaiset Narkissos ja Kultasuu, olivat uskottavia ja tuoreita, ehkä siksi että sattuvat olemaan täysin tuntemattomia.

Elokuvasta jää mieleen jotkut kauniit ja koskettavat kohtaukset ja se, että jossain Moldovan kupeella on maansuikale, joka ei itsenäisyysjulistuksestaan huolimatta ole edes oma valtionsa. Transnistria. Kuulostaa ihan keksityltä koko paikka.

Kuva: www.15min.lt

Oi vapaus!

Vihdoinkin selvisimme katsomaan Tarantinon länkkäriä Django Unchained.
Silloin kun leffa oli ensimmäisiä iltoja teattereissa, lipuntarkastajapojilla oli kaikilla stetsonit päässä. Nyt edes sali ei ollut enää täpösenään. Joissakin kohdissa taisi filmi jopa hypähtää, joten olo oli kuin olisi mennyt katsomaan jotain vanhempaakin elokuvaa.

Tarantinolla on tapana ympätä elokuviinsa monimutkaisia juonenkäänteitä ja jippoja, joita ainakin minä vierastin mm. Inglourious  Basterds-leffassa. Nyt juoni oli puhdas sankaritarina, lineaarinen ja konstailematon, siis länkkäri-lajityypille uskollinen. Väkivaltainen elokuva on tarantinolaiseen tapaan: veri lentää useasti ja komeasti. Mutta oikeutetusti; vaikka länkkärissä asiaan kuuluva monen miehen ammuskelukohtaus oli ehkä omaan makuuni turhan pitkä ja yksityiskohtainen lähikuvineen, väkivalta oli useimmiten melkein välttämätöntä. Valokuvaus on kehujensa arvoinen, maisemat ja ihmiset oli kuvattu spaghetti-westerneistä lainatuilla väreillä. Ja musiikkia ihailin kovasti, niin osuvaa se oli. Ja kantoi myös tarinaa eteenpäin eikä ainoastaan tapetoinut kuvia yhtä mahtipontisena, alleviivaten dramatiikkaa.
Niin että elokuva on mielestäni varsin hyvä. Kunnianosoitus spaghetti-westerneille, mutta seisoo omilla jaloillaan.

Tässä näyte musiikista:

Elisa laulaa Ancora qui, (Morricone/Elisa) 

Tämä väsähtänyt arvio on laadittu väkisin viivyttelynä, kun pitäisi aloittaa siivoaminen ja ulkona paistaa kirkas aurinko.

Viimeinen maan asukas*

Uutisissa sanotaan, että keltaiset sivut (Pagine Gialle) on katoamassa. En olisi tiennyt että ne on vielä olemassa paperikopiona, ellen olisi vähän aikaa sitten mainospostille osoitetusta ulkolaatikosta sitä äkännyt.
Toinen uutinen on, että Istat (kansallinen tilastokeskus) ottaa kulutusmittariin mukaan älypuhelimet. Niinpä tästä lähtien siis niidenkin hinnat kertovat inflaatiosta. Luulin että ne olivat jo mukana.

Pari päivää sitten katsoin italialaisen elokuvan *L'ultimo terrestre Se on kaurismäkeläinen kertomus bingossa tarjoilevasta miehestä niihin aikoihin, kun marsilaiset(tai ylipäänsä alienit) vihdoinkin tulevat vierailulle. Kaurismäkeläisen elokuvasta tekee minimalistisuus niin ohjauksessa kuin valokuvauksessa. Huumorikin on kovin kalvakkaa mutta älykästä. En nyt jaksa siitä kuumeisena enempää kirjoittaa, mutta katsokaa traileri linkistä; eikö ole ihan kaurismäkeläinen tuo pääosan esittäjä?
Pidin elokuvasta, vaikka sitä katsoessa olikin jotenkin epätodellinen olo. Alien kasvimaalla tuntui ihan luonnolliselta. Ehkä flunssakuumeella oli osuutta asiaan.

Aivan yhtä epätodellinen olo tosin tulee noita uutisia katsoessa:Berlusconi on vakuuttunut voitostaan.
Vaalit tulee.
Niistä myöhemmin.

Tammikuu

Varovaisena ihmisenä laitoin otsakkeeksi tämän kuukauden nimen, saattaa nimittäin olla että seuraavan kerran kirjoitan vasta ensi kuussa. Tai saattaahan se olla että ei.

Säästä sen verran, että viime viikolla peloteltiin kylmällä ja lumisateella, mutta lopulta lunta tuli vain sentti ja lämpötilakin on ollut vain öisin alle nollan. (En tosin tiedä paljon asteita on nyt, lattia on aika vetoisen oloinen.)
Töistä puolestaan voi vain sanoa, että niitä on. Kursseja, uusia ja vanhoja, oppilaita monia. Päivät venyvät joskus pitkiksikin, mutta sehän on vain positiivista näin kriisiaikaan. Minulla oli kyllä mielessä kunnianhimoinen hanke täydennysopiskella tänä vuonna, mutta ei se tällä menolla oikein taida onnistua. Opiskelen kuitenkin koko ajan, kun aina tulee jotain uutta eteen.

Haaveilin myös siitä, että ehtisin rauhassa joskus keskittyä johonkin työhön liittymättömään harrasteeseen. Sekin taitaa jäädä haaveeksi. Vaikka onhan elokuvien katsominenkin harrastus.
Viime viikonloppuna kävimme katsomassa ihan elokuvateatterissa asti Life of Pi - elokuvan. Outoa oli, että jostain syystä varsin useat vanhemmat olivat käsittäneet filmin olevan lapsille suunnattu(olihan siinä tiikeri), ja yleisössä oli paljon pieniä ihmisiä. Joita arvioni mukaan milloin ei pelottanut, tylsistytti.
Vaikka elokuva ei sinänsä ollut ehkä yhtään lapsille sopimaton, oikein kaunis ja opettavainen. Ja voihan se olla, että jotkut eivät välitä mitä elokuvaa lasten kanssa mennään katsomaan, tärkeää on mennä teatteriin tuli mitä tuli. Mikä sinänsä on ihan terveellistä, lapsille siis. Itse olen kai katsonut ihan kaikkea mahdollista lapsesta asti, eikä se nyt ole traumatisoinut sen kummemmin. Kai.
En nyt ihan Tarantinoa kuitenkaan alaikäisille suosittelisi, joten toivon, että jos tai kun sitä mennään katsomaan, yleisössä ei ole lapsia. Menee kokemus pilalle kun pelkää lasten sielun puolesta.
Mutta Pi:n elämään palatakseni, Ang Leen ohjaus oli mielestäni miellyttävän hidas. Välillä teksti sai liikaa painoa, kirja kuulsi paljona puheena. Mutta koska elokuva muuten oli pääosin puhtaasti visuaalinen, ja erityisen esteettinen sellainen, ei filosofoivat puheet häirinneet liikaa. Vieressä istuvan pariskunnan hieman hassun tietämättömiltä kuulostaneet kommentit menivät nekin kokemuksena, kuten myös lasten spontaanit "syökö se nyt sen" hihkaisut jännittävissä kohdissa. Hyvä mieli elokuvasta jäi, ja joitakin kohtauksia katsoisin mielelläni uudestaan niiden kauneuden takia.

Tänä aamuna heräsin kukonlaulun aikaan (kuten aina viimeaikoina, kun on pakko töihin mennä) ja näin melkein kokonaan Andy Warholin I, a man. En tosin tiennyt mikä elokuva se oli ennenkuin katsoin ohjelmatiedoista jälkeenpäin. Kolmosen (siis Rai3) aamuyössä näytetään otsikolla "ennennäkemättömiä" taide-elokuvia, venäläisiä, tai muuten omituisia teoksia. Elokuvaan palatakseni, se oli hypnotisoiva. Se vaikutti dokumentilta, ja sitä kai se melkein olikin. Siis ei oikeasti, mutta siksi, että se dokumentoi seksuaalisuuden pohdintaa 60-luvulla. Elokuvan nimi viittaa wikin mukaan ruotsalaiseen eroottiseen elokuvaan Jag, en kvinna. Warholin elokuva ei ole mielestäni ollenkaan eroottinen, vaikka se miehen naissuhteita kuvaakin. Mies puhelee naistensa kanssa ja välillä jotain seksin tapaista yritetään, mutta kaikki on kovin kylmää ja jotenkin sekavan neuroottista. En olisi kai valinnut elokuvaa ehdoin tahdoin katsottavaksi, mutta sattumalta sitä katsoo melkein mitä vaan. Olisi kyllä ollut kiva ylläri, jos päähenkilöä olisi näytellyt Jim Morrison, kuten piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Saattaisin kyllä siinä tapauksessa tuntea jo elokuvan ennestään.

Tänään katsotaan viime sunnuntaina mainoksessa nähty Cloud Atlas. Sekin mennee italiaksi dubattuna, koska haluan nähdä sen teatterissa. Viikolla saattaisi olla näytöksiä alkuperäiskielellä, mutta ei ehdi, ei ehdi. Eikä se dubbaus lopulta niin paljon häiritse jos elokuva on viihdyttävä. Elokuvissa on nyt käytävä tiuhaan, kun teatterissa on nähtävä vielä ainakin Les Miserables, jonka tytär haluaa nähdä, ja Tarantinon spagetti-western, jonka mies haluaa nähdä. Eihän minun olisi pakko mukaan mennä, mutta kun elokuvissa vaan on niin kivvoo.

Musiikkirintamalla olen siirtynyt takaisin 70-luvulle, kun annoin miehelle lahjaksi Genesis Revisited 2- albumin. Sitä kuunneltiin joululomalla ja seurauksena jonkinlainen britti-progressiivinen vaihe jäi päälle.
Olen muutenkin palannut musiikin ääreen, myös teoriassa, kun sain puolestani todella kiinnostavan David Byrnen musiikkikirjan mieheltä.
Mies on sitäpaitsi edelleen siinä luulossa, että koska olen joskus muinaisuudessa opiskellut musiikin teorian alkeita, tiedän siitä jotain. Taannoin kysyi, millainen on kromaattinen asteikko, enkä osannut heti vastata. Siitä häpeissäni (tai innostuneena) luin vähän teoriaa ja löysin kiinnostavan artikkelin intialaisesta klassisesta musiikista. ( Se osui jokseenkin kuin nappi silmään tuohon Pi-elokuvaan, kun siinäkin sivuttiin intialaista klassista). Opin näetsen, että teokset on kirjoitettu jonkun ragan pohjalta; raga määrää tunnelman, sävyn. Se ei siis ole länsimaisen musiikin tapaan ainoastaan sävellaji. No olisihan tuon tietysti voinut kuvitella, siis että systeemi on monimutkainen, kun intialainen musiikki on niin vanhaa. Ajan kanssa sitä väkisinkin sofistikoituu.

Minäkin olen niin sofistikoitunut, että ihmettelin tässä jaloissa tuntuvaa vetoa kunnes äkkäsin, että lämmitys ei ollut päällä. Niin lämmintä siis on, että voi olla koko aamupäivän ilman lämmitystä. Yöksi se kuitenkin aina sammutetaan, kun viileässä nukkuu paremmin. Varsinkin kun ajattelee miten paljon säästää kaasulaskussa. Ja saastekarmassa.

P.S.
Kissat voi hyvin, Pino-Lu-Bu syö kaiken mikä eteen osuu, hyökkää kaikkien liikkeessä olevien kimppuun ja nukkuu mieluiten sylissä. Aamuisin halailee ja märisee syliin. Varsinainen apina siitä on kasvanut.
Maija on se vanhempi, sofistikoitunut. Joka joskus riehuu mukana, tyylikkäästi.


"Rael welcome, we are the Lamia of the pool.
We have been waiting for our waters to bring you cool."

The Lamia, Genesis

Syys

Pino (aka Lu Bu) nukkuu kummallisessa asennossa. Se lötköttää tuolin päällä, toinen etujalka ja pää roikkuu reunan yli ja toinen etujalka nojaa sohvan reunaan. Aiemmin se retkotti sängyllä tassu sydämellä ja toinen tervehdyksessä pään yllä.
Maijan nukkumisasennot on paljon siistimpiä: joko se kiertyy kissakeräksi tai lotkottaa pitkänä. Harvemmin sitä löytää monimutkaisemmissa asennoissa.
Pinon nukkuminen muistuttaa pikkulasten nukkumista. Kissat muistuttaa pikkulapsia siinäkin suhteessa, että kun menee katsomaan mitä ne tekee, ne on kuin ei olisikaan ja katsoo ilmeenä "ei me mitään".

Kissat nukkuu ja minä odotan että syttyy pizzanteko-inspis. Viimeinkin pohojoisen tuulet toi viileää ilmaa ja voi tehdä ruokaa uunissa. Erittäin sopivasti tuli matalapaine, alkaa nimittäin työt maanantaina. Tai olen jo vähän aloitellut, mutta se on ollut vain sellaista alkulämmittelyä.
 Suunnittelutyötä ja lukemista. Kulttuuri-opintoja ja lasten leirikoulua on tiedossa ensiviikolla, aika kummallinen yhdistelmä taas kerran. Onneksi on sitä amerikkalaisen kulttuurin opetusta aamupäivällä ja lapset iltapäivällä. Toisin päin olisi liian rankkaa.

En minä siis amerikkalaisen kulttuurin suhteen ole mikään asiantuntija, pois se minusta. Olenpahan nyt lueskellut (en vielä tarpeeksi) kaikenlaista historiaan ja kirjallisuuteen liittyvää matskua, jota oppilaani tarvitsee tenttiään varten. Vaikea niistä olisi muuten keskustella tai tarkistaa harjoitusesseitä. Ja kiinnostavaahan se kaikki on; voi peilata lukemaansa presidentinvaali-uutisointiin.

Olen myös "vahingossa" nähnyt aika järkyttäviä elokuvia. Tai siis en kokonaan. Pari päivää sitten katsoin dokumentin tai dokumenttia (kun en voinut katsoa sitä loppuun) Just, Melvin, just evil, joka kertoo pahuudesta. Tarkemmin lastenhyväksikäyttäjästä. Aloin katsella elokuvaa lukematta sen enempää etukäteen mistä aiheesta se oikeastaan oli, ja katsomatta jäi. Muistan kun luin "miehet jotka vihaavat naisia" -kirjaa ja ajattelin että väkivalta siinä oli niin kauheaa että teki mieli uskoa ettei se ole ollenkaan realististista. Mutta valitettavasti melkein mikä tahansa voi olla realistista. (Niinkuin vaikka se, että pikkutyttöjä kiduttaa ja tappaa oma perheenjäsen).
Toinen järkyttävä vahinko oli tänään Brian de Palman elokuva Redacted, joka kertoo Irakin sodasta. Siitä näin vain osan loppuosasta, piti vaihtaa kanavaa kun elokuvan lopussa näytettiin valokuvia sodan uhreista. Elokuva näytettiin RAI Movie-kanavalla, jota en katso kovin usein, kun elokuvat on dubattu. Luulen että tuo Redactedkin oli hieman helpompi niellä juuri siksi että se oli dubattu ja siksi vähemmän "aito". Mutta oli se kamalan ahdistava siitä huolimatta.

Ne elokuvat, jotka olen tietoisesti valinnut katsottavaksi, on olleet kaikkea muuta kuin ahdistavia. Olen katsonut Jane Austen-filmatisointeja (yksi olikin vielä kokonaan näkemättä), romanttisia komedioita, thrillereitä. Kaikkein hienoin elokuvaelämys oli kuitenkin Matrimonio all'italiana. Aina yhtä koskettava, humoristinen ja humaani. Loren ja Mastroianni parhaimmillaan. Sitä vaan aina ihmettelen, miten Vittorio de Sican poika on niin kauaksi puusta pudonnut. Tekee täyttä... hömppää. Vaikka vaikeapa tuollaisten myyttisten elokuvantekijöiden perässä on varmaan hiihtää, pitää kai tehdä jotain ihan erilaista, ettei aina verrattaisi. Totisesti siinä Christian ainakin on onnistunut.

Laitetaanpas uuni lämpiämään. Jo nyt pizza maistuis ja tämän illan elokuvakin on valkattu kohta. Ellei sitten innostuta menemään sateeseen puistokonserttiin, mutta se kyllä kuuluu meille ikkunasta muutenkin. (Jos ne nyt sateelta soittaa ollenkaan)

Katsoo samaa aihetta kolme kertaa

Sattumalta olen muutaman viime päivän aikana nähnyt kolme elokuvaa amerikkalaisesta rotusyrjinnästä. Alkuviikosta katsoin  The Help oskarielokuvan. Mustien taloudenhoitajien (en oikein osaa käyttää sellaisia sanahirviöitä kuin afrikkalais-amerikkalainen) näkökulma rotusyrjinnän "lopettamiseen" johtaneiden kansalaisoikeustaisteluiden alkuajoilta. Kuvasta jäi miellyttävän auvoinen fiilis, takakireät rasisti-akat sai ansionsa mukaan ja kaikille hyviksille kävi suht ja koht hyvin.

Toinen elokuva oli todellakin sattuma: eilen ei oikein innostanut mikään sarja ja sitten lopulta zappaillessa sattui jollain kanavalla juuri alkamaan Lakeview Terrace. Se kuvasi rotuongelmaa hiukan raflaavammin toiminta-trillerin muodossa. Omiin muistikuviin verrattuna  hiukan harmaantunut ja pulskistunut Samuel L. Jackson (jonka ansiosta aloimme kuvaa katsoa) näytteli enkelien kaupungin poliisia, joka ei kestä naapuriin muuttavaa "sekarotuista" paria, vaan alkaa vainota heitä ihastuttavan psykopaattiseen "laitan 1000 watin ulkovalot hohkamaan suoraan teidän makuuhuoneen ikkunasta sisään"-tyyliin. Oikeastaan rotu-ristiriita toimi elokuvassa vain keinona luoda uskottava jännite, mitään uutta aiheesta ei opittu eikä tarvinnut oppiakaan. Paha psykopaatti saatiin tapettua ja hyviksille kävi aika hyvin.

Tänään iltapäivällä työpäivän ja sitä moninverroin raskaamman ostosreissun jälkeen lösähdin sohvalle surfailemaan, ja silmään sattui Ylen ykkösellä näytetty Dreams deferred, rotuerottelun perintöä tutkiva dokumenttielokuva. Oli kiinnostavaa nähdä mitä jälkeä 80-luvun talouspolitiikka, rikoslain muutokset "huumesodan" nimissä ja nähtävästi edellisiä hyödyntänyt rotuerottelun politiikka (joka tuntuu olevan edelleen voimissaan) on saanut aikaan. Auvoista oloa ei löytynyt, mutta toivoa kumminkin. Elokuva kertoi useista vapaaehtois-projekteista, joilla ala-arvoisen koulujärjestelmän, työttömyyden, väkivallan ja epäoikeudenmukaisen rikoslain kourissa kärvisteleviä nuoria yritetään auttaa elämän alkuun.  Hyviksille ei aina käynyt hyvin, mutta sellaistahan se elämä tahtoo olla, ei aina käy niinkuin elokuvissa.

Päivän kissakuva: meillä ei syrjitä, kaikki saa nukkua samassa sängyssä. Ihmisetkin.

Vaikkei tässä ameriikoissa ollakaan, näin kyllä jonkinlaisia yhtymäkohtia saapasmaan politiikkaan. Liian tutulta kuulosti se miten lain koura "tavallisia" ihmisiä suojellakseen oikeutetaan heittämään pikkurikolliset tyrmään ja miten tätä käytäntöä oikeastaan hyödynnetään siirtolaispolitiikan jatkona. Italiassakaan ei usein näe "tavallisten", t.s. paikallisten ihmisten joutuvan poliisin tarkastettavaksi ilman ilmeistä syytä ja epäilyä. Vaan otapa kuka tahansa tummemman näköinen ja kyllä syynätään joka käänteessä. Ja kyllähän niitä sitten vaikka huumeita joskus löytyykin. Kumma olisi, jos ei löytyisi, kun ihan varmasti kaikki vähänkään vääränväriset joutuu tarkastettavaksi missä kulkevatkin. Työkaveri esimerkiksi sattuu olemaan sen verran ulkomaalaisen näköinen, että jo on häneltäkin kerran laukut tutkittu, kun sattui asemalla yksin odottelemaan ja siten epäilystä herättämään. Italiassakin ameriikkojen tyyliin vankilat pursuu vääränvärisiä, mikä lie että niin rikollisia ovat kaikki.

Jaa. Etsivä löytää. Rikosetsivä varsinkin.

Oli minulla ihan omia juttuja ihan omista työseikkailuistakin, mutta meni nyt näistä elokuvista jaaritteluksi. Jos huomenna on huono ilma, kirjaan sitten ylös pari sattumusta.

Ameriikka vs vapaa maailma

Käytiin eilen, vai pitäisikö sanoa viime yönä kun näytös oli 23.30, katsomassa Thor, pohjolan myytteihin perustuvan supersankari-sarjakuvan filmatisointi. Marvel tuottaa menneiden vuosien sarjakuvistaan viihdyttäviä toimintarainoja, joiden ansiot on lähinnä erikoistehosteissa ja oksat pois-otteessa.
Ei katsottu 3D:nä, mikä tietysti tekee meistä ihan vanhoja ja tylsiä. Oli se nyt ihan hieno kokemus ilman kolmiulotteisia maisemiakin, olisi saattanut sitäpaitsi kauhia hirviö pelottaa enemmän jos se olisi tullut valkokankaalta syliin.

Pikkuinen nurja teatterissa käynnissä on se kun kanssakatsojat onnistuvat häiritsemään. Mikä siinä on että aina löytyy ihmisiä joiden tietous siitä miten elokuvateatterissa käyttäydytään on niin puuttellista, että he onnistuvat parissa tunnissa rikkomaan kaikki 'älä tee näin'-säännöt.

- kännykkää tillistellään kesken elokuvaa niin että näytön valo paistaa vieruskaverin silmään ja jätetään soittoääni päälle niin että varmasti edes kerran pirahtaa.
- karkin/pop cornin syöminen on ok, mutta miksi pitää aukaista ja sulkea käsilaukun vetoketjua jatkuvasti, ja juoda vettä rapistaen pulloa (todella ärsyttävä ääni)
- yllätys yllätys, kun juo vettä tunnin, tulee vessahätä. Sori, kyllä haittaa jos joku käy vessassa kesken leffan
Ja kaikkein kakkein tapa: seuraa elokuvaa, älä kysy typeriä kysymyksiä!
Vaikka Thor oli juoneltaan maailman yksinkertaisin, miehen vierustoverille henkilöitä oli nähtävästi liikaa; Thorin kutsuessa Aasgaardin portinvartijaa Heimdallia tämä kysyy :"Kuka on Heimdall?"

Mutta ei siellä nyt niin kamalaa ollut, Thorilla oli lihaksia ihan sopivasti ja siniset silimät ja maailmoissa oli hieno grafiikka. Ja se Heimdall oli Idris Elba joka Luther- sarjan katsottuani on yksi mielikomistuksistani.

Elokuva oli oikeastaan erittäin ajankohtainen. Filkan alussa Odin toisti nimittäin USA:n ulkopolitiikan ydinajatuksen: me emme halua sotaa, mutta meidän on oltava siihen valmiita koska maailma on täynnä pahiksia.
Joidenkin amerikkalaisten riemu Osaman kuolemasta on osa sitä jatkumoa, jossa pahikset saa palkkansa ja Amerikka on aina hyvis.

Juttelin viime viikolla amerikkalaisen (tai pitäisi sanoa Missourilaisen) tytön kanssa ja hän ihan oma-aloitteisesti vahvisti täysin pinnalliseen stereotypiaan perustuvan käsitykseni amerikkalaisista: he uskovat sen, minkä telkkarissa näkevät. (Siis hän tietysti laski pois itsensä tästä kuvauksesta) Jos jopa italialainen yleisö on kriittinen vaikkapa juoru-uutisten tunkemisesta ajankohtais-ohjelmiin, amerikkalaisille hollywood juorut ilta-uutisissa on kuulemma normaalia.
Mutta kyllä juttukaveriani ihmetyttää sekin, miten italialaiset (voisi aivan yhtä hyvin koskea myös suomalaisia, lukien mukaan minut) kuvittelevat tuntevansa USA:n ja amerikkalaiset, koska ovat nähneet niin paljon amerikkalaisia telkkarisarjoja. Hän sanoi, että sarjat antavat toki aika realistisen kuvan yhteiskunnasta, mutta se ei suinkaan ole KATTAVA. Niinpä hän on joutunut puolustamaan amerikkalaisia tapoja, kuten vaikkapa hautajaisia. Ne eivät kuulemma olekaan niin hauskoja ja humoristisia kuin voisi luullaa... Hänen entinen pomonsa oli kuulemma kritisoinut amerikkalaisten kevyttä suhtautumista hautajaisiin.

Amerikoissa toisaalta luullaan, että eurooppalaiset ovat paljon vapaamielisempiä ja antirasistisempia kuin amerikkalaiset. Se on ihan kiva ajatus, olipa se totta tahi ei. Ja täällä asuvat amerikkalaiset nyt on muutenkin omituisia, kun ovat tulleet tänne rapakon vanhalle puolelle.

Mutta elokuvia ne siellä toisel rantaa osaavat tehdä. En tiedä menemmekö katsomaan Marvelin kaikki sarjakuvasankari-elokuvat, nehän pitäisi katsoa ennen kuin ensi vuonna ilmestyy The Avengers, jossa kaikki supersankarit riehuvat "kosto" -porukassa. Se kuulemma pitää mennä katsomaan. Mies on lapsena lukenut kaikki Marvelin sarjakuvat ja nyt näistä lapsuuden sankareista tehdään elokuvia; ken keski-ikäinen ei halaisi palata lapsuuteen...

Captain American nyt ainakin jätän väliin. Jotain rajaa.


Thor: This mortal form grows weak. I require sustenance!

Kuvista

Eilen illalla katsottiin elokuvaa Inception, joka oli kuulemma hieno. Niin mies vàittàà, minà nukahdin jo alkumetreillà. Siis en siksi ettà filkka oli tylsà, vaan ilmeisen univajauksen vuoksi.
Katsoimme joku aika sitten elokuvan ohjaajan, Christopher Nolanin ensimmàisen "koko illan elokuvan" Following, joka oli sekin tyylikàs ja kiehtovan monimutkainen. Nolan kutoo juonistaan mielen ja maailman punoksia, pààosissa muisti, unet, alitajunta ja todellisuudet, joissa aistit johtavat vàistàmàttà harhaan.

Luultavasti lànsimaisen ihmisen tragedia onkin, ettei hàn tiedà mikà on todellista ja mikà on "minà", kun todellisuuteen ja alitajuntaan tunkee virikkeità, joiden alkuperàà ja autenttisuutta ei kukaan jaksa eikà voi todentaa.
Italian politiikan kaksijakoisuus on hyvà esimerkki: maata jaetaan kahteen joukkueeseen ja kaikesta tulee vàistàmàttà eipàs juupas-kiista sen sijaan ettà keskusteltaisiin asioista. Ja kaikki kààntyykin helposti keikalleen: perhe on arvo vaikka lapsia ei ole taloudellisesti mahdollista hankkia, prostituoitujen kanssa juhliminen on vain merkki siità ettà rakastaa naisia, kotimainen tuotanto on erityisasemassa niin ettà se kannattaa siirtàà ulkomaille, tyò on arvo jos sità tekee nàlkàpalkkainen orja, siirtolaiset eivàt ole tervetulleita paitsi jos he ovat niità prostituoituja...lista on loputon.

Tàmà on ns. berlusconismia: kaikki on imagosta kiinni, sanojen merkitykset voi unohtaa.

Elokuvaohjaaja Lars von Trier sanoo:
More than anything, there are more images in evil. Evil is based far more on the visual, whereas good has no good images at all.

Voipi olla.




P.S. I really dig Aloe Blacc

Sunnuntain sisältöä

Omaa digitaidettani:Riomaggiore pienoiskoossa.*

Kävimme eilen digitaalisen taiteen näyttelyssä. Kuten odottaa saattaa, näyttely oli täynnä kivoja teknisiä jekkuja, osa tosin oli jo ehtinyt mennä epäkuntoon, kyseessä oli näetsen viimeinen näyttelypäivä.

Näyttely oli elämys, vaikka osa teoksista olikin aika "vanhahtavia" (kuka nyt jaksaa innostua päällekkäin ladatuista kuvaruuduista joissa välähtelee epämääräisiä videonpätkiä).
Luultavasti mieleenpainuvin, vaikkakin ilmiasultaan ehkä yksinkertaisin, oli näyttelyn "trailer", 3d kuva kuningatar Elisabethistä. Itseäni ainakin hätkähdytti tiukka katse, joka seurasi kaikkialle. Ja yhdennäköisyys edesmenneen Elvi-tädin kanssa.

Toinen teos, josta todella pidin paljon, oli yksinkertainen video. Vaikka videoteoksien esille laittaminen on aina ongelmallista-katsojan pitää osua suurinpiirtein teoksen alkuun, jotta siitä voi saada kaiken irti. Tämän teoksen kohdalla taisimme menettää osan alusta, mutta loppusa oli kiehtovaa katsottavaa. Jalkapallo-ottelun seuraaminen yhden pelaajan ( Zidane) lähikuvana, äänimaailma sellaisena kuin sen kuvittelee pelaajille olevan...omituista. Teoksen ydin oli ymmärrykseni mukaan se, kuinka käsitämme ajan median kautta. Ainakin siihen ajatukseen alun viitteet kaikkiin saman päivän uutisiin johtivat.

Teknisistä jipoista hauskin taisi olla viimeinen huone, jossa kamera kuvasi reaaliaikaan huoneeseen tulijoita ja heijasti kaiken seinälle. Jossain kohtaa kuvatilassa oli "taitos", johon sopivasti osuttautumalla sai venyviä kuvia. Vaikkapa loppumattoman käsivarren. Hih. Toinen samantapainen interaktiivinen lelu oli kankainen näyttö, jossa oli Pikku Prinssi planeetallaan. Huoneessa oli saaatavilla kuminen pallo, jota heiluttelemalla kankaalle lenteli lintuja. Lasten suosikki. Muitakin interaktiivisia teoksia oli toki, mutta ne eivät tainneet olla niin syvästi koskettavia.
Höpsöin teos taisi olla Andy Warholin filmi. Kuusi tuntia pilvenpiirtäjää, mustavalkoisena. Höm.
Ja noloin teos jonkinlainen installaatio kahvilassa istuvine tyyppeineen. En minä halua katsoa oikeita ihmisiä kahvilassa, elleivät he ole oikeita ihmisiä oikeassa kahvilassa.
Mitä tästä opimme:
Uusi teknologia antaa aika kivoja mahdollisuuksia. Mutta kyllä se SISÄLTÖ on sittenkin se. Itu.


Illalla katsoimme muuten elokuvan, jonka löysimme sattumalta. Näyttelystä palatessamme poikkesimme hetken mielijohteesta videoliikkeeseen, ja Children of Men oli tarjouksessa. Oli muuten hyvä elokuva. (Olisi kannattanut käydä katsomassa jo silloin kun ilmestyi.) Kaksi asiaa miellytti erityisesti: ohjaajan valitsema dokumentaarinen kuvaustyyli ja kiinteä näyttelijätyö.
Jos filkka oli ajankohtainen muutama vuosi sitten, on siitä tullut pelottavan ajankohtainen nyt.
Sen enempää spoilaamatta filmi kertoo maailmasta, jossa ei synny lapsia. Britit ovat laittaneet rajat kiinni ja ulkomaalaiset raahataan väkisin pois. Karmaisevaa oli se, että kuvat siirtolaisista häkeissä voisi olla tämän päivän uutiskuvaa Italiasta.
Elokuvan päähenkilön lapsi oli kuollut vuoden 2008 pandemiassa. Olisiko kyseessä ollut sikaflunssa?

huu...
Ektrat oli muuten myös näkemisen arvoisia. Oli slavoj zizekit ja naomi kleinit. Että semmoista.

Tämä teksti on näin lyhyt, koska tänään on pitkästä aikaa liian kuuma. Eilen oli niin loistava ilma, aurinko paistoi, muttei hikoiluttanut. Nyt hikoiluttaa. Menen tästä kauppaan.

*käsittelin ottamani valokuvan tempulla, jonne linkki tässä : Tilshiftmaker
Hauskaa ja helppoa.

Into the Wild

Kuvia lisää kuvablogissa

Katsoimme juuri Sean Pennin elokuvan "Into the wild".
Suosittelen kaikille niille, joita houkuttaa kaiken jättäminen ja villiin pohjolaan muuttaminen. En suosittele niille jotka ihan oikeasti aikovat jättää kaiken ja muuttaa villiin pohjolaan.

No, oikeasti, elokuva on kaunis kuvaus nuoren miehen matkasta aikuisuuteen. Olin positiivisesti yllättynyt. Elokuvan musiikkia olen jo kuunnellut kuukausitolkulla; se on Eddie Vedderin käsialaa ja vanhana Pearl Jam-fanina olen pyärittänyt sitä automatkoilla yhden jos toisenkin kerran.
Nyt tutut kappaleet saivat uuden merkityksen kun liitän ne tuon mainion elokuvan unohtumattomiin maisemiin. Niitä katsellessa kyllä teki mieli lähteä amerikkoihin. Varsinkin kun vast'ikään olen kuullut aika usean tutun matkakertomuksia lätäkön takaa. Kunpa sinne voisi liftata!

Aikaisemmin kävimme kävelyllä keskustassa, ja siellä olikin paljon väkeä filosohveeraamassa. Me osallistuimme ostamalla kirja-automaatista kaksi vihkosta. Tuttua ja turvallista: Slavoj Zizekin juttuja instituutioista ja politiikoista ja Zygmunt Baumannin pohdintaa uskomuksista ja ideologioista. Muuten emme olleet kovin filosofisella (tai paremminkin festivaali)tuulella, joten kävellä posotimme kaikkien tapahtumien ohi ja haimme edellämainitun leffan ja kebabit evääksi.
Jotta semmosta meidän rauhaan.

Juhlapäiviä

Tänään on Ferragosto, eli Italian virallinen/pakollinen rantalomapäivä. Meidän perheessä tätä perinnettä ei noudateta (kuten ei monta muutakaan). Siis olemme ihan vaan kotosalla miljoonien muiden pakkautuessa autoihinsa ja sitten aurinkovarjojen alle joka niemeen ja notkoon.
Ferragosto on alkuperältään roomalaisten Feriae Augusti = elokuun loma, jolloin suurin osa maatöistä oli saatu päätökseen.
Suomessahan vastaavaa juhlaa, kekriä, on vietetty joskus hieman syksymällä. Tietääkseni kekrinä järjestettiin markkinoita ja rengit ja piiat voivat vaihtaa isäntää.

Tällä viikolla oli ja meni toinenkin hieno "juhla": elokuun kymmenes on näes sisilialaisen pyhimyksen, S. Lorenzon muistopäivä, jolloin katsellaan taivaalle. Yö on nimittäin tähtitieteellisesti kiinnostava, kun perseidien meteoriittiparvi näkyy Pyhän Lorenzon kyynelinä, tähdenlentoina. Varsinaisesti tähdenlentojen huippu on 12.päivä, eli viime tiistaina. Jolloin autuaasti unohdimme mennä jonnekin kukkulalle niitä ihailemaan.

Notte di San Lorenzo on myös Taviani-veljesten elokuva, josta minulle tulee oma kummini mieleen. Kävimme katsomassa elokuvan yhdessä, pidin (ja pidän)filkasta kovasti. Ja sen ansiosta joku aika myöhemmin näin myös veljesten Kaos -leffan vasta-auenneessa Dianassa Sofiankadulla (mutta nyt kai paikalla on kino Engel). Teatteri oli niin uutukainen, ettei ollut istuimissa numerointia.
Istuin myöhäisnäytöksessä yksin (siis oli katsomossa muitakin, tuntemattomia), ja vaikka olin epäillyt kesätöistä väsyneenä nukahtavani kesken pitkän filmin, oli se lopulta yksi parhaita elokuvakokemuksiani. Elokuva perustuu Pirandellon kertomuksiin; silloin en tiennyt Pirandellosta juuri tuon taivaallista, kuten en Sisiliastakaan, jonne tarinat sijoittuvat. Minulla oli toki pieni kirjava laukku, jossa luki "Taormina"; olin saanut sen lapsena äitini äitipuolelta, jota Tädiksi (hänen omasta toivomuksestaan) sanottiin. Hän matkusti usein ja toi tuliaisia. Täti oli kaikkien satujen ilkeän äitipuolen inkarnaatio, ihan oikeasti. Jo se , ettei hän suostunut olemaan "äiti" vaan "täti" pienenä äidistään orvoksi jääneille oli minusta puhdasta julmuutta. Mutta tädin julmuudesta en nyt juhlan kunniaksi sen enempää.

Sisiliaan olisi kiva päästä.

Gomorra

Cannesin filmifestivaaleilla jaetaan tänään palmut. Matteo Garronen " Gomorra"
on yksi ennakkosuosikeista. Näkemieni katkelmien perusteella taitaisi olla palmun arvoinen.
Joka tapauksessa ehdottomasti näkemisen arvoinen leffa.

Filmi perustuu nuoren napolilaisen journalistin, Roberto Savianon samannimiseen kirjaan.
(tuosta linkistä voi kuunnella ensimmäisen luvun äänikirjasta)
Just muutama aika sitten tilasin sen, joten kun ehdin lukea voin jotain siitä sanoa. (Olen näitä hitaita, jotka lukevat kirjat sitten kun ne ilmestyvät jo elokuvana...)
Kirjan saa myös suomeksi, joten suosittelen.
Tiedän, että kirja kuvaa sitä Napolia, joka elää laillisuuden ulkopuolella, organisoidun rikollisuuden ehdoilla. Myös siksi että valtio loistaa poissaolollaan. Voi tietysti kysyä onko muunlaista Napolia olemassakaan, toivon että on.

Valtio on sitten uuden hallituksen ottanut ohjaksia käsiinsä myös Napolissa. Kansalaiset, jotka vastustavat jäteongelmien ratkaisemista uusilla kaatopaikoilla, ovat saaneet tuta valtion läsnäoloa...
mellakkapoliisit pitävät kansalaiset kurissa. Niinhän ne ongelmat ratkaistaan. Just.

Edit.
Ei tullut palmunlehvää, mutta Grand Prix.
Ja toinen italialaisfilmi, jossa sattumalta näyttelee pääosaa sama näyttelijä kuin Gomorrassa, Il Divo, sai Juryn palkinnon.

Kevät!

Kaikki kukkii.
Jos en olisi eilen mennyt jätkien kanssa kaupungille, jaksaisin ehkä tänään käydä ottamassa kuvia kukkaloistosta.
Mutta eilen vietin Bolognassa elokuvailtaa joka jatkui aamuyöhön, osittain siksi, että onnistuimme jopa kadottamaan kaverini auton keskustaan. Mutta todettua tuli, että onneksi en ole opiskellut Bolognassa. Ei siitä olisi mitään tullut. Iltaelämä on siellä yksinkertaisesti liian hienoa. Syötiin, käveltiin, istuttiin pubissa puhumassa viisaita. Ei mitään sen kummempaa. Mutta ympäristö, ihmiset, ilma, kaikki: Hienoa.

Yleensä vastaan kohteliaasti ihmisten kysymyksiin suomesta ja suomalaisuudesta, mutta en jaksa mennä pintapuolista poro-metsä-käsitystä syvemmäs, jos näen ettei toisella osapuolella ole aitoa kiinnostusta. Oli siis virkistävää puhua suomalaisuudesta älykkäitten ihmisten kanssa, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita. Vaikka illan keskustelut nyt lähtikin ihan muille laduille sen jälkeen kun Niskasen Ajolähtö aikakauden, ympäristön ja ihmisten rehelllisenä kuvaajana oli käsitelty perin pohjin.

Ulkona paistaa. Jos tästä jaksaisi.

Kulttuuritekoja

Ensin Katille syötettiin paikallisia ruokia ja sitten kävelytettiin ylös alas Prati di Mugnanon kukkuloita; aina silloin tällöin piti antaa nimikirjoituksia.

Sunnuntaina nähtiin Bolognan Cinetecassa Kaurismäen Varjoja Paratiisissa, ja se aloitti komeasti suomi-elokuvien katsauksen, ainutlaatuisen näillä leveyksillä. Alku oli komea senkin vuoksi, että illan vieraina olivat Peter von Bagh ja Kati Outinen. Kati kertoi anekdootteja sekä illan elokuvasta että Aki Kaurismäen muista elokuvista ja yleensä hänen tavastaan työskennellä.
Yleisö oli innostunut, mutta epäitalialaiseen tapaan hiljainen. Ehkä Kaurismäen elokuva veti hiljaiseksi. Huomasin elokuvaa katsellessa, että meluisimmat hihittelijät olimme me takarivin suomalaiset. Ja kysymyksiäkään ei nyt suorastaan sadellut vieraille, mutta en usko sen johtuvan kiinnostuksen puutteesta. Ilmassa oli vilpitöntä ihailua.

Itselleni päivä oli unohtumaton. Oli kiva tutustua näyttelijään, jonka työtä on ihaillut ihan alusta asti (Täältä tullaan elämä! oli minulle varhaisteinin "SE" elokuva) ja joka on ainakin näin yhden päivän tuntemisen jälkeen Mukava Immeinen (mistäs sitä ihmisistä tietää, ja varsinkaan näyttelijöistä!). Peter von Bagh puolestaan pitää minua luultavasti idioottina; lyhyen keskustelumme aikana unohdin suomen kielen ja sekoitin "leikatun" ja "katkaistun" ja puhuin siis Niskasen elokuvan katkaistusta versiosta (enkä edes heti tajunnut mikä mätti) mutta kai se oli ymmärrettävää sekoilua illan siinä vaiheessa.
Alunperin en ollut oikeastaan vakuuttunut elokuvakatsauksen ohjelmasta, mutta kun tutustuin tarkemmin valikoimaan, ymmärsin, miksi Von Bagh oli valinnut juuri nuo elokuvat. Kuinka harmittaa etten pääse katsomaan kaikkia, luulen että katsomalla ne "yhteen syssyyn"tekisi varsinaisen syväluotauksen suomalaisuuteen.

Pitää tyytyä lukemaan perin pohjin tapahtuman yhteydessä julkaistu kirja:
Peter von Bagh: Nuvole in Paradiso, Una guida al cinema finlandese


P.S. Miten käännetään italiaksi "kylkimyyryä"?

Edit:
Siis olin kirjoittanut ihan mitä sattuu tänä aamuna. Oikea nimi ei tietenkään ole "Pilviä paratiisissa" (suora käännös italiankielisestä nimestä). Nyt nimi on oikein.
Muutenkin hävettää, kun postaan ihan mitä sattuu kiinnostavistakin aiheista, mutta kun on töitäkin ja sellaista.

Taas menee mainonnaksi

Mutta en anna periksi kaupallisuudelle, ihan non profit-toimintaa mainostan:

Nuvole in paradiso, suomalaisen elokuvan katsaus Bolognan Cinetecassa

Kirjeenvaihtoa päiväunilta

Siestan aikaan joko nukun tai katson jonkun elokuvan. Kerrankin tuli telkkarista katsottavaa; La7 näytti elokuvan 84 Charing Cross Road, joka perustuu Helene Hanffin samannimiseen, omaelämäkerralliseen kirjaan. (Helene Hanff on mm. käsikirjoittanut 50-luvulla televisioon Ellery Queen-sarjaa. Itse muistan joskus katsoneeni uusintoina Ellery Queeniä, mutta ei tainnut olla ihan niin vanhaa tuotantoa...)

Elokuva kertoo newyorkilaisesta naisesta, joka kirjoittaa englantilaiseen antikvariaattiin Marks & Co., elokuvan nimen osoitteeseen, koska etsii vanhoja englantilaisia kirjoja, joiden löytyminen kohtuulliseen hintaan amerikoista on vaikeaa. Naisen ja kirjakaupan henkilökunnan välille sukeutuu kirjeenvaihto ja ystävyys, joka kestää pari vuosikymmentä. Tästä ystävyydestä ja henkilöiden elämäntapahtumista punoutuu herkkä tarina. Ja Anne Bancroft ja Anthony Hopkins tekevät päähenkilöinä mainiot roolisuoritukset, mitenkäs muutenkaan.

Mukava katsoa leffaa, jossa puhutaan kirjoista ja jossa hurjinta äksöniä on congan tanssiminen ulkoilmalavalla.

Siteeraus leffasta, tai siis siteeraus siteerauksesta:

W.B. Yeats (1865–1939). The Wind Among the Reeds. 1899.

36. Aedh wishes for the Cloths of Heaven

HAD I the heavens’ embroidered cloths,
Enwrought with golden and silver light,
The blue and the dim and the dark cloths
Of night and light and the half light,
I would spread the cloths under your feet:
But I, being poor, have only my dreams;
I have spread my dreams under your feet;
Tread softly because you tread on my dreams.

maximo park: sandblasted and set free

Eilisen teinikyselyn jälkeen on vaikea kirjoittaa mitään kiinnostavampaa(!) .

Olen lukenut tänään niin paljon, että päässä humisee. Lukeminen on hidasta. Television katseleminen on nopeaa. Kun katsoo telkkaria, aivosähkökäyrät asettuvat unenomaiseen tilaan; mitä tapahtuu aivosähkölle kun lukee? Pitänee ottaa selvää.

Taannoin kuollut Michelangelo Antonioni puhui 80-luvulla kuvatussa haastattelussa siitä, kuinka elokuvan erityistehosteet kehittyvät, silloin hän oli juuri nähnyt ensimmäisiä kolmiulotteisia animaatioita Amerikassa. Hän tuntui olevan innostunut uuden teknologian mahdollisuuksista mutta samalla erittäin skeptinen elokuvan tekijöiden kyvystä hillitä itseään niiden käyttämisessä. Ja oikeassahan hän oli, ei tarvitse katsoa kuin joku viime vuosien hämähäkkimiesfantasioista ja huomaa, että usein erikoistehosteista tulee elokuvan parasta sisältöä.

Antonionin elokuvat eivät merkitse minulle mitään. Ingmar Bergman sen sijaan liittyy voimakkaasti elämäni rakkaustarinan alkuaikoihin. Katsoimme elokuvakerhossa sarjan Bergmanin elokuvia tuoreen aviomieheni kanssa. Miehenikin oli mielestäni nero (tuore aviomies on aina tuoreen aviovaimon mielestä nero), koska kykeni muutaman kuukauden ruotsin ja suomen opiskelun jälkeen seuraamaan elokuvia ja lukemaan Paavolaista ja kirjoittamaan höpsöjä tarinoita. Bergmanin elokuvat hän oli tosin nähnyt jo aiemmin, italiaksi dubattuna, ja oli aidosti innoissaan kuullessaan ne alkuperäisinä versioina.
Olen vakuuttunut, että Bergman, Strindberg, Munch ja Ibsen ovat osasyyllisiä siihen, että mieheni kiinnitti ylipäänsä minuun mitään huomiota. Olin hänelle kai jonkinlainen Liv Ullmannin huono kopio, ainakin aluksi. Ei se minua kyllä häiritse yhtään. Näin Rai kolmoselta Sarabandan, ja jos vanhenen yhtään niin kauniisti kuin Liv, ei minulla ole hätiä mitiä.

Rai kolmonen näytti taannoin myös viimeisen Prime Suspect- sarjan: Final Act. Päähenkilö Jane Tennison on jäämässä eläkkeelle rikospoliisin työstään ja "ratkaisee" viimeisen tapauksensa, nuoren tytön murhan. Teinien angstia ja ikääntyvän ja alkoholisoituneen poliisiräähkän (tosin erityisen karismaattisen sellaisen) kohtaamisia kuoleman kanssa. Ensimmäinen osa oli niin hieno televisiokokemus, että laitoin hälytyksen kännykkään, jotten olisi unohtanut toista jaksoa. Enkä unohtanut. Rai kolmonen on sitäpaitsi oiva kanava, mainoksia on vähän. Nyt imuroin aikaisempia (näkemiäni) Prime Suspect -jaksoja, muta niitä on vaikea saada. Näillä näkymin pääsen katsomaan jotain parin päivän päästä!

Otsake ei liity muuten tähän juttuun mitenkään ; kuuntelen vaan Maximo Parkin levyä Our Earthly Pleasures.

Edit.
Kuinka hermostuttavaa, kiukustuttavaa ja suorastaan hernenenäistä! Olen saanut imuroitua Prime Suspect kutosesta puolet elikkäs CD1 tuli ihan nätisti perille, mutta eikös se CD kakkosen hyväkäs ole jo kaksi päivää jököttänyt ihan nollilla. Kuka sitä pitää lukkojen takana, avain persuuksen alla!?! HÄH!?!? Muita mahdollisia lähteitä ei tietysti ole mailla eikä verkoilla.
Miten voin katsoa eka osan jos toisesta ei ole tietoa.
Nyyh.

Edit2
Heh, kannatti valittaa. Nyt se kakkososa nitkahti heti liikkeelle!

Saturnus väärällään

Germanan mies oli jättänyt näin söpön viestin eilen (teksti sanoo suunnilleen näin: Germana sanoo: tuletko sinä minun kanssa kesä elokuva tänäiltana? soita ) (hoono italiano on siis tarkoituksellista, mainittakoon)
Kuten eilen ilmoitin, olin suunnitellut meneväni katsomaan Loachin elokuvaa irlantilaisesta kansannoususta, mutta toisin kävi. Ystävätär otti yhteyttä, ja sovimme että menemmekin yhdessä, mutta meiltä jäi tarkentamatta, mitä elokuvaa oltiin oikeastaan menossa katsomaan. Hän oli tietysti menossa siihen toiseen ulkoilmateatteriin, jossa esitettiin Özpetekin ihmissuhdedraamaa. Koska ystävätär oli kuski, päätti hän. (tajusin asian vasta sitten, kun oltiin jo perillä)

Noh, hieman liiallisesta sentimentaalisuudestaan huolimatta Saturno contro oli kuitenkin ihan mukava filmi. Nimenomaan mukava. Henkilöhahmot olivat uskottavia, tarina , kuten sanottu, hieman ylidramaattinen ja näyttelijät kauniita ja ihan taitavia. Nimi viittaa siihen, että joskus horoskooppi menee persiilleen ja elämä ei ole helppoa. Menettämisen teemaa käsiteltiin mm. homoparin puoliskon kuoleman ja heteroparin puoliskon uskottomuuden kautta. Pari liikutuksen kyyneltä sain tiristettyä, mutta mitään syvältä kouraisevaa valaistumisen hetkeä ei elokuva suonut. Jotenkin tuntui liian rakennetulta kaikki, kuitenkin; mukaan oli saatu ajankohtainen teema homoparien oikeuksista päättää toistensa elämästä ja kuolemasta, ja jotain pientä viittausta eutanasiaankin olin havaitsevinani, ja yksi veti kokaakin, mutta kaikki oli tarpeeksi pinnallista ja kevyttä, joten sentimentaalisuus ei kärsinyt. Sanoinko jo, että elokuva oli sentimentaalinen?

Yksi pieni kiva yllärikin löytyi. Kun elokuvan henkilöt istuskelevat sairaalan sisäpihalla, yllättäen heidän lähellään istuva nuori tyttö aloittaa puhelinkeskustelun; suomeksi.
(Käänsin tietysti dramaattisen puhelinkeskustelun simultaanina kaverilleni; vähänkös oli polleeta meininkiä)
Özpetekillä taitaa muutenkin olla taipumus ympätä elokuviinsa kielten sekamelskaa: musiikki oli kaikki "vierailla kielillä"ja yksi henkilöistä oli turkkilainen kääntäjä. Hyvin modernia, kai.

Mieleeni jäänee elokuvasta pari nokkelaa sananvaihtoa (käännös muistinvarainen):
-Oletko ulkomaalainen?
-En, turkkilainen

Kannattaa käydä katsomassa, jos toisessa teatterissa ei esitetä Loachia tai jos ystävätär tykkää tällaisista leffoista. Ei se nyt niin paha ollut. Ja kaverin kanssa oli kivaa.

Charlot

Muutaman päivän ajan on ollut mahdollisuus hieman hengähtää-sää on sateinen ja viileä ja töitäkin on vähemmän. Tietenkään nuo kaksi seikkaa eivät ole mitenkään yhteyksissä toisiinsa, päin vastoin. Mitä kuumempi sää, sitä vähemmän ihmiset haluavat opiskella.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Charlie Chaplinin kuolemasta, ja se on taas hyvä syy muistella tuota elokuvaohjaaja-neroa. Itse luin nuorena Chaplinin omaelämänkerran ja ajattelin lahjoittaa sen pojallenikin synttärilahjaksi, mutta eihän sitä löytynyt paikallisesta kirjakaupasta. Ostin sitten David Robinsonin kirjan italiankielisen version. Ehkä tilaan netistä kuitenkin senkin omaelämänkerran, se oli muistaakseni hauskasti kerrottu ja ihmeen uskollinen todellisuuden tapahtumille. Useinhan omaelämänkerrat ovat melkein valheellisempia kuin muiden kirjoittamat.
Toivottavasti poika on tyytyväinen, ainakin hän tuntuu kovasti pitävän Chaplinin elokuvista. Bolognassa onkin eilen avattu näyttely, Chapliniana, jonka puitteissa pidetään konsertteja (Chaplinhan tunnetusti myös sävelsi musiikkia elokuviinsa), luentoja ym. ym. Italialaiseen tyyliin tietysti etsitään yhtymäkohtia Italian ja Chaplinin välillä. Kai niitä jonkin verran on, ainakin Chaplin on joskus käynyt Italiassa...Joka tapauksessa on mahdollisuus käydä katsomassa Chaplinia elokuvateatterissa alkuperäiseen tyyliin: mykkäkuvia taustamusiikin kera. Ehkä vien poikani ainakin johonkin näytökseen.

Nyt pitäisi siivoilla ja kokkailla, mutta on niin mukavaa kellotella, kun ulkona sataa kaatamalla-paitsi että nyt ukkonen taukosi ja linnut laulavat. Lehmukset jaksavat tuoksua, sade vain voimistaa niistä lähtevää...tuoksua. Miksi muuten pahalle hajulle on niin monta synonyymia, mutta tuoksulle ei?

Chick flicks

Tämä postaus jäi julkaisematta, koska olin ilman verkkoa:


Flunssaisena on vaikea keskittyä mihinkään. Onneksi La7 kanava näytti Hitchcockin leffoja: Rebecca ja Notorious, kumpikin Hitchcockin varhaista amerikantuotantoa, ja dokumentin ohjaajasta. Dokumentista kävi ilmi, että Hitchcock teki elokuvansa naisille. (Ehkä jo olin kuullut tämän, mutta eilen sain suoraa tietoa itse ohjaajan suusta).

Rebecca ja Notorious ovat tottatosiaan naisleffoja. Ne ovat Hitchcockin ensimmäisiä amerikkalaisfilmejä, eivätkä mielestäni ihan parasta tuotantoa, mutta oih, niin hellyttävän kiihkeitä ja hieman pateettisia. Ja mikä tärkeintä, kummassakin on romanttinen ja "onnellinen" loppu: toisessa sankaritar, Joan Fontaine, päätyy pelastetuksi nuoren Sir Laurence Olivierin käsivarsille, toisessa Gary Grant pelastaa Ingrid Bergmanin.

Ja minä voin romanttisesti potea flunssaa, vaikkei kukaan mua kyl pelasta. (Köh.)